Kotini, Uganda.

Punamulta pölähtää tutusti jalkojen alla. Lähestyvä keskipäivä alkaa hiljalleen riisua Afrikan taivasta harmaasta aamutakistaan. Aurinko ymmärtää tilaisuutensa tulleen ja herättää valollaan talojen seinät, joiden aiemmin valkoisesta pinnasta erottuu nyt punamultapölyn vesileima.

Istuskelen takapihamme portailla uutta kotia fiilistellen. Kotia, joka sijaitsee vain muutamia kilometrejä päiväntasaajalta. Järveltä puhaltaa lämmin tuuli kahisuttaen banaanipuiden lehtiä. Maa kumahtaa takanani, kun avokado tömähtää puusta nurmikolle. Niitä tuntuu putoilevan useita päivässä. Kaadan mukiin Malaba-merkkistä kahvia uudesta, liian pienestä pressopannustani. Kahvimerkkivalinta on osunut kertalaakista suunmukaiseksi.

Keskityn hetkeksi rikkaaseen äänimaisemaan; naapuruston äksyileviin koiriin, ibis-lintujen astetta turhan kovaan kiljuntaan, kadulta ja naapurista kuuluvaan puheeseen ja nauruun. Vuohet, joita on korttelissa jonkin verran, lisäävät oman mää’intänsä arkiseen orkesteriin. Alkuhuumassa tämä arki on itselleni vielä juhlaa, joskin realistina aavistan siihen vielä turtuvani. Pieni optimisti sisälläni yrittää piipittää, josko kuitenkin osaisin nauttia kaikesta siitä koko täällä vietettävän ajan.

Käräytän itseni ihastumasta. Koti Afrikassa on jotain, josta en ole koskaan oikein uskaltanut unelmoida, ja silti jo toteutan sitä hiljaista, ujoa unelmaani. Olen toteuttanut jo kuukauden päivät.

Papaija- ja sitruunapuun välissä

Lähtö

Ugandaanmuuttoprojekti on kokonaisuudessaan kestänyt melkein pari vuotta, mutta kun lähtö viimein varmistui, kuukaudet menivät Suomessa melkoista kiitolaukkaa. Kotitalon remontointiin käytettyjen resurssien määrä niin ajassa kuin valuutassakin kiristävät vieläkin, ja silti puuhasteltavaa jäi tulevaisuudellekin niin paljon, ettei sitä tarvitsisi väkisin keksiä aikaa tappaakseen. Talolle saatiin parhaat mahdolliset vuokralaiset, joita toivoa sopii, joten lähteminen kotitalosta ei tuntunut enää niin pahalta, vaikka haikeusmentaliteetissani jouduinkin kevyesti puremaan hammasta. Autokauppiasta minua ei varmasti koskaan saa, niin surullisen ponnetonta oli Passat-polon eteenpäin välittäminen. Onneksi eräs oma-aloitteinen kävi antamassa Uljaalle Mustalle mahdollisuuden uuteen kotiin juuri lähtömme kynnyksellä.

Viimeiset päivät Suomessa ennen lähtöä menivät rampatessa reissutavarakaupoilla, ystäviä ja perhettä pikaisesti tavatessa sekä kirotessa sitä, ettei aika riittänyt lähimainkaan tarpeeksi niille ihmisille, joille sitä mieluusti olisi antanut. Jokaisen unelman toteuttamisella on toki hintansa, näin halusin asian ajatella.

Paperihommat, niin karvaisen perheenjäsenemme että koiran ja Lauran terveysruljanssit oli hoidettu ohjeistuksen mukaisesti, jotta meidän kaikkien kolmen olisi mahdollista Ugandan raja ylittää ilman sen suurempia lahjuskuvioita.

Ei kuitenkaan seikkailua ilman ongelmia. Tällä kertaa ne alkoivat tutussa ympäristössä Helsinki-Vantaan lentokentällä. Lyhyesti; Neeman papereiden suhteen oli eripari-informaatiota lentoyhtiö KLM:n lentokenttähenkilökunnan ja PetTravelin (sivusto jolta tilattu Neeman kaikki matkustusdokumentit ohjeistuksineen) välillä. Hetken selvittelyn jälkeen kävi ilmi, että maanantaina 25.6. emme viettäisi stop-overia Amsterdamissa, vaan olisimme yön Vantaalla lentokenttähotellissa ja yrittäisimme seuraavana päivänä uudestaan, ehkä paremmalla onnella. Iltapäivä meni melkoisen kyrpimisen täytteisellä puhelinrumballa rajaeläinlääkärin, lentoyhtiön ja Ebookersin tavoittamiseksi. Homma hoidossa, seuraavana päivänä uudestaan, nautittiin vielä Suomen kesäillasta yhden ekstrakerran.

Sain maistella vielä pari kappaletta Olvin Summer Alea, syödä hedelmäsalmiakkiautoja ja käydä moikkaamassa rakasta serkkuani vaimoineen, lapsineen ja bestmaneineen, ja samalla Neema sai kurmuuttaa veljeään Pokoa. Kääntöpuolensa vastoinkäymiselläkin.

Tiistaina 26.6. hommat menivät joutuisammin ja illalla olimme jo Amsterdamissa lentokenttähotellissa, jonne seminaarissa kaupungissa oleskeleva pikkuserkkuni fillaroi reippaana illanviettoon. Pieni maailma. Neemakin oli täysin oma pirteä itsensä, vaikka allekirjoittanut joutuikin Helsingin päässä puremaan mätää hammasrivistöään niin lujaa kuin uskalsi, kun karvakamua työnnettiin lentomökissään kohti lentokoneen ruumaa. Huoli oli näemmä turha, eipä tuntunut pikkuista läähättäjää juuri nousut ja laskut liikuttavan, ja klaustrofobian astekin tuntuu olevan alhaisempi kuin muilla perheenjäsenillä.

Damissa eikä paljon lento puristele

Jatkolento Amsterdamista Entebbeen seuraavana päivänä lähti tunnin myöhässä, kun odottelimme toiselta lennolta koneeseen saapuvia jenkkivapaaehtoistyttöjä saapuviksi. Jos edellisen päivän koettelemukset Neeman suhteen huolettivat, niin perillelentopäivän aikana mielessä pyörivät seuraavat kysymykset; kuoleeko se janoon, kuoleeko se yksinäisyyteen, halkeaako sen rakko, kun se ei kuitenkaan suostu kuseksimaan häkin pohjalla oleville pyyhkeille? Tekikö se tarpeeksi paskalenkkiä Schipholilla, luuleeko se meidän hylänneet sen, käykö sille joku antamassa vettä ruumassa (näin KLM:n asiakaspalvelusta minulle monia kertoja väitettiin, mutta tällä lennolla se ei ollut mahdollista)? Kun teemme tankkauspysähdyksen Ruandan Kigalissa, eihän sitä vahingossakaan rahdata ulos koneesta siellä? Ja niin edelleen. Muutaman elokuvan, yllättävän hyvien lentoruokien, parin viinilasillisen, reissufiilistelyn ja perseosaston täydellisen puutumisen jälkeen kone tömpsähti Entebben lentokentän kiitoradalle.

Entebben lentokentällä tunnelma oli paitsi afrikkalaisen verkkainen, myös tukala. Viisumijonossa oli kosolti väsyneitä ja pitkän lennon kiristämiä matkaajia. Kaikilla oli kiire nukkumaan, lähentelihän kello jo puolta yötä. Siihen nähden, että oltiin Afrikassa, viisumileimaisinta hakattiin pöytään yllättävän rivakkaan tahtiin, ja pian olimme jo virallisesti Ugandan puolella.

Huokaisin helpotuksesta vasta, kun Neeman lentohäkkiä työnneltiin paikallisen verkkaisesti matkatavarakärryillä kohti matkatavara-aulaa. Tuttu, pentukasvoinen, pirteä tyttö tuijotteli ihmeissään ihmispaljoutta. Meidät nähdessään ja hämmästyksestä toivuttuaan alkoi vinkuminen ja hännänheilutus. Huoli oli ollut jälleen turhaa – ja hyvä niin. Meitä oltiin vastassa kentällä, ja tavaroiden autoon sullomisen jälkeen oli aika suunnata ensimmäistä kertaa kohti omaa Ugandan kotia.

Entebben kentältä kohti kotia

Entebbe

Ensimmäiset neljä viikkoa ovat menneet länsimaiselle elämäntyylille tyypillisesti tarvittavaa tavaraa hankkiessa ja kotia laittaessa, ja uusiin työkuvioihin sisäänajaessa. Totuteltavaa, hämmästeltävää ja kummasteltavaa afrikkalaisessa elämäntyylissä ja asioidenhoidossa toki on riittänyt.

Kun Suomessa on totuttu siihen, että elin- ja asuinkustannukset puhelin- ja nettilaskuineen hoidetaan kausittain, jälkikäteen maksettuina, Ugandassa homma pyörii päinvastoin. Sähköä ladataan mobiilimaksulla tietyllä summalla prepaidina – sama juttu puhe- ja nettiajan suhteen. Näihin tottuu nopeasti. Niin kuin on tottunut talon pieneläimistöön muurahaisineen, torakoineen ja korentoineen, seinillä vipeltävine liskoineen sekä välikatossa rapistelevine lepakoineen.

Entebbessä on ollut erittäin vastaanottavainen ja rento meininki. Kaupunki on juuri tarpeeksi suuri, että ostoskeskus leffateattereineen ja kohtalainen valikoima ravintoloita on käden ulottuvilla. Kuitenkin alue on kompakti ja turvallinen, ilman suurkaupungin levottomuutta. Tutustuminen uuteen kotikaupunkiin on tapahtunut pääasiassa jalan. Asumme Entebbessä yläkaupungilla, ja kauppa- tai lounasreissuilla ramppaillessa päivässä tulee käveltyä varsin kiitettävästi. Ainakin kun vertaa aiempaan tottumukseeni sohvan, vessan ja jääkaapin väliä, suurimpien lenkkeilysuoritusten ollessa pihavajassa puunhakureissulla tai perheauto Passatiin könyäminen noin viisitoista metriä talomme ulko-ovesta. Nyt karvaiset hobittijalkani ovat iltapäivisin roskainen ja rietas yhdistelmä hiestä ja punamultapölystä koostunutta liejua. Jos kävely toisinaan tuntuu turhan hitaalta tai turhauttavalta, mopotaksilla tai Hiace-matatun kyydissä liikkuminen on ihan mukavaa vaihtelua. 

Hobittijalat ja pari viikkoa vanhat mustat läpyttimet

Magaran kylältä, jokunen sata metriä meiltä

Kauppakeskusten vartijat, joidenkin ravintoloiden tarjoilijat, leipäkaupan ja hedelmäkojujen myyjät ja toiset boda(mopotaksi)kuskit ovat tulleet jo varsin tutuiksi. Kiitos jalkapallon MM-kisojen, olen löytänyt jo useamman paikan, jossa istua iltaa paikallisten kanssa ja katsoa urheilua. Suosikkini on parinsadan metrin päässä kotitalomme portilta, Magaran kyläkeskuksessa. Paikka, jonka nimestä itselläni ei ole mitään käryä, on yhden kadun kotikatuamme ylempänä, ja eukalyptusrakenteinen katettu terassi itsessään toisessa kerroksessa. Muovituoleja on ehkä viidentoista istuttaviksi, jokseenkin neljän pöydän ympärillä. Televisio ei ole häävi mutta olemassa terassin nurkassa, ja jos pelistä puuttuu tarpeeksi viihdearvoa, kuvaradion kummaltakin puolelta aukeaa varsin rauhoittava näky Victoria-järvelle. Ja kyllähän paikallinen, lapsenomaisen innokas penkkiurheiluintensiteetti on jotain, mikä aiheuttaa ihastusta yhä uudelleen ja uudelleen. Vakioruokapaikaksi olemme omaksuneet lähikorttelissa sijaitsevan Malayaka-housen. Kyseessä on espanjalaisvetoinen orpokoti, jossa tiistai- ja torstai-iltaisin on tarjolla kiviuunipizzaa. Nuoret itse valmistavat ruoat ja tarjoilevat ne, ja ravintolailtojen tekemä voitto ohjataan nuorten tueksi. Kaiken lisäksi pizzat sattuvat olemaan hyviäkin. Mikäpä sen parempaa kuin tehdä sitä, mitä eniten rakastaa, ja vielä hyvällä omallatunnolla.

Ostarivahti James ja Neema

Kantapaikka

Vasemmanpuoliseen liikenteeseen aivot ovat jo suunnilleen tottuneet, kuin myös joka puolella suhaaviin mopoihin, jotka on lastattu milloin yhdestä kolmeen matkustajalla, milloin milläkin huonekaluilla, milloin vaarallisen terävillä monen metrin peltikaistaleilla, milloin saippuakioskilla ja milloin vaikkapa suurilla, puolen tien levyisillä hiilisäkkikuormilla. Ultimaattisten Hifi-Hessujen ja Mukavuus-Markkujen mopoihin on viritetty värikkäät sateenvarjot auringolta suojaamaan. Mikä yhdistää lähes kaikkia Entebben mopoilijoita on, ettei kypärä pääse turhia puristelemaan kenenkään pääkoppaa. Tien laidoilla pyörivät vuohet, kanat, lehmät ja koirat ovat täysin arkinen näky katukuvassa, joskin edelleen virkistävä sellainen. Siinä missä ensimmäisinä päivinä silmäni pyörivät pääkopassa kuin hedelmät Tuplapotissa ja pää niskojani koetellen kuin tennispelissä, paikallinen elämänrytmi alkaa hiljakseen hahmottua ja sitä myöten muun muassa välittömät vaaratilanteet tienylityksineen vähentyä. Neemakin on omaksunut uuden ympäristönsä mukisematta, joskin uusia hajuja riittää niin paljon, että hihnassa sinkoilu on ajoittain melkoista. Myös yövartijan tontille saapuminen aiheuttaa joka Luojan ilta sellaisen haukkushown, että jos naapurin koirat olivatkin jo illan myötä rauhoittuneet ja hiljakseen, eivätpä olleet enää.

Naapureita 

Paikallinen hintataso saa kitsaan suomalaisen suupielet taipumaan idioottimaisessa, suuruudenhullussa virneessä hörökorviin asti. Tiedättehän te sen mielipuolisen katseen, kun Kärkkäisellä myydään bensaa eurolla litra ja jonot kesähelteessä ovat kilometrien ja tuntien mittaiset. Ei täällä nyt mitään ilmaisia ämpäreitä ole, mutta kyllä duunariperheen pojan pää täyttyy silkasta karnevaalista kun naudan sisäfileen kilohinta kaupassa on neljä euroa, ja kokonaisen mehukkaan ananaksen saa kadulta seitsemälläkymmenelläviidellä sentillä. Puoli litraa olutta maksaa saman verran. Niiden suhteen valikoima on kyllä surullisen köpsä. Muutamaa eri sorttia vaaleaa lageria, tuonti-Guinnessia joka ei mikään virkistävä kesäjuoma varsinaisesti ole, ja Ngule-nimistä, maniokkipohjaista lageria, jota ei hyvälläkään tahdolla voi kutsua edes siedettävän makuiseksi. Minä, minun napani ja ensimmäisen maailman murheeni kolmannen maailman valtiossa.

Ukko ja Niina, joiden safariyritykseen (www.pieceof.ug) olemme tulleet apukäsiksi, ovat olleet suurena apuna kotiutumisessa ja asioiden hoidossa. Meillä ei kahteen ensimmäiseen viikkoon ollut liettä, joten ruokailu tapahtui pitkälti Entebben ravintolatarjontaan tutustumalla tai Ukon pöperöillä herkutellessa. Myös asioilla käyminen kaupungilla on muun muassa kusetetuksi tulemisen välttämiseksi ollut helpompaa, kun paikallisen hintatason ja systeemin tuntevia ihmisiä on ollut matkassa mukana. Harvian Legend 300-kiukaalla varustettu kotitekoinen pihasaunakin on lämmennyt tasaisin väliajoin, saunan rakentajan itsensä Anssin toimesta. Toimiva kaasuliesi on saatu Ukon tinkausavustuksella hankittua, ja seuraavaksi olisi tarkoitus pienoisilla sähkötöillä saada pyykkikone pelittämään.

Työn syrjään on päästy mukavasti kiinni niin siistien sisähommien, kuin myös asiakasreissujen muodossa. Paljon on paikallisessa asiainhoidossa tietysti opeteltavaa, ja erilaisia paikkoja käytävänä. Toistaiseksi käyty asiakkaiden kanssa muun muassa Jinjassa, mahtavan Niilin adrenaliinikattauksella koskenlaskun muodossa, ja ihan tässä lähellä Mabamban suolla tervehtimässä papyrussoistikoissa lymyileviä kenkänokkalintuja. Paluumatkalla kenkänokkareissulta Victoria-järvi päätti kokeilla kovin helposti merisairastavan Hakalan pojan päivän kuntoa lyömällä pirullisia sivuaaltoja venematkamme ratoksi. Selvisin ensimmäisestä koettelemuksesta jopa yllättävän hyvävointisena.

Nouseva aurinko ja Victoria-järvi 

Mukonon kaupungissa kävimme viemässä paikallisille skeittitalenteille lahjoitustavaraa Suomesta. Skeittidekkejä, trukkeja, laakereita, kenkiä ja niin edelleen. Tyypit olivat asiasta tietysti mielettömän innostuneita ja kiitollisia. Ja erittäin sekopäisiä, mitä tulee itse skeittaustouhuun; niin hasardin näköistä skeittiramppia raileineen ja kulmikkaine lippoineen en ole missään koskaan nähnyt. Kaikki luonnollisesti täysbetonia, eikä kypärää tietenkään yhdelläkään. Ei paljoa päätä palele!

Pääkaupunki Kampalassa piipahdimme  virastoasioiden tiimoilla. En voinut välttyä nostalgisoimasta, kun mopon selästä tajusin ohittavani juuri sitä kohtaa Kampalan keskusta-alueesta, jossa puhelimeni vietiin muutama vuosi sitten. Näin sieluni silmin itseni kärpäsperspektiivistä; siellä se Hakalan poika ottaa vaalikulkueesta (Presidentin vaalikampanja käynnissä) videota, yksi kulkueesta tulee 'ylävitosille', kännykkä lähtee kädestä. Pullukka yrittää juosta perään, mutta rikostoveri tuuppaa pullukan ojaan. Pullukan kaveri yrittäisi lähteä perään, jos toinen rikostoveri ei muutoin olisi seivästämässä tätä puisella vaalilippukepillä. Siihen jää kaksi valkonaamaa päivittelemään, miten sitä noin pääsi käymään, ja että kyllä on Ugandalla muuten nilkki valtionjohtaja. Tyhmyydestä sakotetaan, mutta josko joskus vaikka oppisikin jotain. Vaikka kyllähän me sen tiedämme kaikki; ei opi. Tällä kertaa Kampalan visiitistä jäi jo kotoisampi ja parempi maku. Ihastuin keskustassa olevaan kirjakauppaan, joka paikallisessa mittakaavassa vaikutti hyvinkin kattavalta ja päiväretken arvoiselta tutustumisen kohteelta.

Tällä erää elämä Ugandassa tuntuu ja maistuu mielenkiintoiselta ja kaivatulta vaihtelulta. Joka päivä tuo mukanaan jotain uutta ja ihmeellistä, eikä toistaiseksi yhtenäkään iltana ole tarvinnut painua pettyneenä nukkumaan, jos ei Argentiinan putoamista kisakoneesta lasketa lukuun. Nykyinen työkuvio on erilaisuudessaan mitä parahinta vaihtelua työrintamalle Suomessa, ja täkäläinen vähemmän hektinen elämäntyyli, ihmisten stressittömyys ja ystävällisyys ovat omiaan rauhoittamaan mieltä ja sielua. Vaikka kotimme sijaitsee kaupungissa, Entebbessä on reilusti kaunista luontoa katseltavaksi Victoria-järvestä ja kasvitieteellisestä puutarhasta lähtien, joten silmää lepuuttavaa maisemaakin riittää.

Yläkaupungin lenkkimaisemaa

Kotikatu

Kylillä

Botanical Garden

Ei löydy Hakalan pojan verbaalityökalupakista sanoja kuvaamaan sitä fiilisten tulvaa, kun illalla nostaa rätkäytän ahterini ja punamultapölyssä ryvettyneet jalkani sitruuna- ja papaijapuun väliin ripustettuun riippumattoon. Puiden lehdet heiluvat tuulessa, sirkat sirittävät jossain lähellä. Piharakennuksen ja aidan välisellä pihakaistaleella pilkahtelee tulikärpäsiä kuin tähdenlentoja. Taivasta tuijottaessaan ei voi kuin ihmetellä. Afrikan tähtikatto ei petä koskaan. Nyt niitä tuhansia, kirkkaita valopisteitä, joita mikään valosaaste ei pääse häiritsemään, saa rauhassa katsella omalta takapihalta, riippukeinussa verkkaisesti heiluen. Kuunnella, mitä ympärillä tapahtuu. Jos oikein ällöksi menee, jopa haaveilla, maalailla mielessään taivaalle tähdenlentoja ja pilvilinnoja.

Riippumatto ja tähtikatto

Eurolavakalustoa ja kuunpimennyksen vahtaamista

Ja sitten palata vihdoin maan pinnalle havahtuen pistävään käryyn, kun naapurissa poltetaan roskia - muovia säästelemättä. Haukkua Neemaa, kun Neema haukkuu Vartija-Samia kovaa ja korkealta ulvoen. Nauraa räkättäen Samille, kun tämä vastaa: "Nema, turppa kinni! An tassu."

Alkaa tuntua kodilta.

Sam ja Mölkyn alkeet