Afrikan ajassa

Pyörin sängyssä hetken herättyäni ja kuuntelen. On vielä hämärää, yksittäisiä elon ääniä kuuluu sieltä täältä - kukko kiekuu herätyskellona naapurissa. Muslimien aamurukoukset ovat loppuneet jo aikaa sitten. Olen kiitollinen siitä, että paikallisella moskeijalla on paremmat kaiuttimet kuin monessa muussa itä-afrikkalaisessa rukoushuoneessa. Ääni ei särise, eikä imaamikaan ole huutaja pahimmasta päästä. Ääni on itseasiassa miellyttävä, vaikka en kiellä, etteikö se välillä keskeyttäisi rinnakkaiseloani unitodellisuudessa.

Pyörittelen mielessäni kaikkea maata mullistavaa Uefa Super Cupin finaalista - kiitos Atleti, säähän, lukujonossa oleviin kirjoihini, Suomen kesään ja laituriin. Kahviin. Aamuauringon keltainen valo tunkee verhojen läpi makkarin seinälle, aurinko nousee tosissaan. Tämä on se aika päivästä, jolloin kaikki tapahtuu nopeasti ja vaiheittain. Linnut alkavat pitää omaa aamukonserttiaan, yhtäkkiä koiratkin naapurissa ilmoittavat olevansa hereillä. Jossain käynnistyy mopo. Todennäköisesti ei ensipolkaisulla. Ihminenkin ilmestyy äänimaisemaan. Hyvän huomenen toivotus. Siihen vastaus, kahden miehen naureskelua. Yövartijoiden työvuoron viimeinen ponnistus, aseiden vieminen toimistolle. Sitten ansaitusti nukkumaan. Naapurista kuuluu astioiden kolinaa ja leijailee savun hajua. Mopojen ja autojen äänet lisääntyvät, epäsäännöllisen säännölliset tööttäykset kertovat kyytiä tarvitseville, että kipin kapin tien varteen. Musiikkikin on laitettu päälle jossain päin korttelia. Aurinko on jo korkealla. Kaikki on taas elossa. Yövartijat ovat kadonneet lyhyille unilleen.

Juon aamukahvia takapihan portailla. Löin varomattomana rystyseni liian pienestä pressopannustani läpi ja kostoksi ostin kolme kertaa isomman moisen. Nyt on riittävästi aamukahvia. Eikä vielä kiire minnekään. Rakastan Ugandan aamujani.

Aamu

Aamutsumppia ja uusi pannu

Aikaristiriitoja

Kuusi viikkoa on mennyt mielettömällä vauhdilla. Silti tuntuu, että kohtaamisista ennen reissun alkua on jo ikuisuus. On tapahtunut paljon ja silti ei mitään. Kävelykilometrit on varmasti laskettavissa sadoissa, mutta pihamme ainoa banaaniterttu on edelleen vihreä. MM-jalkapallo on ehtinyt vaihtua jo Valioliigaan, mutta minä en ole eksynyt jalkapalloni kanssa pelikentälle vielä kertaakaan. Ensimmäisestä täältä ostamastani pallosta olen ehtinyt jo luopua ja ostaa tilalle uudenkin. Mölkkypakka makaa loukkaantuneena keittiömme lattialla, on maannut kuutisen viikkoa, yhtä pelikertaa lukuun ottamatta. Toista heittokapuloista käytetään ovistopparina. Ruoho on kasvanut jo pariin kertaan niin pitkäksi, että se on pitänyt leikata. Leipä on homehtunut pöydässä useamman kerran. Olen potkaissut jalkani paskasäiliön tarkastuskaivon metallikahvoihin neljä ja puoli miljoonaa kertaa ja joka kerta kertonut kiroillen hankkiutuvani kahvoista eroon. Vielä kertaakaan en ole hankkiutunut.

Elämänrytmi afrikkalaisittain on ihanan hidastempoista. Minnekään ei ole kiire ja ehtiihän sen myöhemminkin. Huomaan kaivanneeni sitä, että sovittuja menoja ja jatkuvaa menemistä paikasta toiseen ei vapaa-ajalla ole. Verkkaiselle mielelleni ja hyvin typistetylle aivotoiminnalleni afrikkalainen hitaus sopii mielestäni hyvin.

Ajan kulun voi nähdä kasvavassa pyykkivuoressa, hupenevassa kahvipaketissa, pihan ainoan banaanitertun hitaassa kasvussa, jo melkein täyteen sullotussa tee-se-itse-kompostissamme ja huolestuttavaa vauhtia hupenevassa käteisvarannossamme. Sen voi lukea jo luettujen kirjojen kasvavasta pinosta, ruohon kasvusta ja Suomesta postatuista kuvista, joissa yö on jo lyhyesti olemassa. Kaikkein huolestuttavimpana ajankulun mittarina pidän joka lauantai kourallisen verran hupenevaa tervapiru- ja hedelmäsalmiakkiautokippoani, jossa on valitettavasti enää yhdelle karkkipäivälle mussutettavaa. Ja sillekin aivan liian vähän.

Olet sydämetön, jos tämä ei satu.

Afrikkalaista ajanjakoa

Suomessa viikon kulun jakaa mielessään arkeen ja viikonloppuun - epäsäännöllinen kolmivuorotyö toki tuo tähän oman twistinsä. Olen aina pitänyt sitä itselleni tärkeänä ettei viikkorytmitys ole täysin homogeenistä. Tavallaan olen aina inhonnut järjestelmällisyyttä ja toistuvaa rytmiä. Ugandassa olen kuitenkin huomannut kaksi tekijää, jotka toimivat ajallisina vedenjakajina arjessa, töiden lisäksi. Ensimmäinen, jokaista päivää jaksottava asia on tietenkin ruoka (no shit, Sherlock! Tiedän). Syöminen on lempiasiani maailmassa, minkä nokkelimmatpokkelimmat ehkä ovatkin huomanneet, kun kylkieni ulkoreunat ovat tappavan tasaisella tahdilla jatkaneet matkaansa kauemmas koko kauneuden keskelle painetusta, syvästä navastani.

Nykyisessä arjessani en voi luottaa siihen, että sähköt ovat jatkuvasti päällä, eikä jääkaappimmekaan varsinaisesti ole mikään avaruusajan kylmäsäilöntäkeskus, joka pystyy sähköttäkin pitämään lämpötilansa kylmänä vaikka kokonaisen päivän. Ei tosiaan. Jos sähkö on katkolla, pakastinlokero valuu vettä jääkaappiin ja lattialle parissa tunnissa. Joten lihoja, maitotuotteita tahi muutakaan herkästi pilalle menevää ei viitsi hamstrata jääkaappiin niin kuin Citymarketin mammuttimarkkinoilta, Kariniemen fileesuikaleiden hinnan ollessa euron paketti. Täällä edetään päivä kerrallaan. Useina päivinä asia on ratkaistu menemällä lounaalle Victoria malliin, jossa on myös kaupungin kattavin ruokakauppa. Ensin lounas paljon vetävään naamariin, ja sitten elimistö hiilihydraatteja tulvillaan miettimään, mitä sitä tekisi illalla ruoaksi. Näinä hetkinä kuulen pääni sisällä pettyneen ja väsyneen äänen: ‘Voi Joonas, Joonas, Joonas…’, niin kuin aloitti yläasteen matikan opettajani, kun en ymmärtänyt, että yhtälölaskennassa lukujen siirtäminen ‘on yhtä kuin’-merkin toiselle puolelle aiheuttaa luvun muuttumisen positiivisesta negatiiviseksi, tai jotain. Joka kerta tämän päivällisenmietintälounas-skenaarion sattuessa kuulen Tauno-lehtorin päässäni. ‘Voi Joonas, Joonas, Joonas...’ Edellä mainittu systeemi ei nimittäin toimi kauhean hyvin! Ei ihminen halua mennä maha täynnä ruokakauppaan. Ihminen haluaa mennä ja hinata tarakkansa riippumattoon ja vannoa, ettei enää koskaan syö lounaaksi listan mättöisintä hampurilaista ranskalaisilla - ei vaikka kuinka olisi nälkä (toistaakseen saman seuraavana päivänä lounasaikaan). Kun kauppaan kuitenkin hampaat irvessä ja mieli maassa mennään, joka hyllyltä katsotaan muka tarkkaan mutta kuitenkin juosten kusten, mitä päivälliskokkailuihin tarvitaan. Nopeasti ulos, läkähtymään kävelymatkalla kotiin. Siinä riippumatossa oman masun vieressä köllötellessä sitä sitten usein ymmärtää, että niin, kyllähän se tavallaan avokadopasta on parempaa, jos siinä on pastaa tai edes avokadoa, ja maitokin jäi ostamatta, ja no niin, kohta varmaan voisi mennä piipahtamaan kaupassa. Jotta pääsee illallispuuhiin. Joutaakseen maha täynnä nukkumaan, uneksimaan pitkän yön jälkeisestä aamiaisesta.

Huh kuinka hyvät mätöt oli libanonilaisessa raflassa Kampalassa

Vähä piffii

Tehtii tortilloi, ei menny kiinni

Toinen asia, joka jaksottaa pidempiä ajanjaksoja, on Gaga Wednesday. Kuten aiemmin todettua, netti ostetaan täällä prepaid-pakettina puhelimeen. Usein ostan esimerkiksi viisi gigaa viikoksi, ja pärjään sillä hyvin. Keskiviikkoisin saa kuitenkin halvalla Gaga Wednesday- vuorokausipaketteja, yleensä kolmen tai neljän gigan settejä. Käytännössä siis keskiviikko ja torstai ovat ne päivät, jolloin me telkkarittomat nautimme kuvaradioviihteestä. Niin kuin perjantai-lauantait ovat suomalaisille sitä aikaa, kun kaivetaan vilttiä ja omaa mussukkaa sohvalle ja vihanneksia ja dippiä ja jääkaappikylmää Pyynikin käsityöläispanimon Mosaic lageria tai Ruby Jazz alea, joita ei muuten ole yhtään ikävä, sohvapöydälle ja pistetään PS. I LOVE YOU pyörimään Netflixistä ja annetaan jalkahierontaa. Luonnollisestikin jotain mussutettavaa on Ugandan Netflix-illoissakin hyvä olla, ja ehkä lasillinen punaviiniä tai jopa kaksi, jos oikein hurjaksi rupeaa. Jalat menevät punamullan seassa tallustellessa sellaiseen kuntoon, että jalkahieronnat jätetään väliin kyllä yhteisellä hiljaisella hyväksynnällä ja keskitytään nätisti katsomaan Sherlock Holmesia. Etenkin kuumina päivinä tuo eskapistinen parituntinen on tuntunut hyvältä vaihtelulta arkeen, vaikka kirjojen lukemisessa on mitä parahinta iltaviihdettä siinäkin.

Oppimisia

Mitä tulee Entebbessä vietettyyn ja vietettävään aikaan, se koko ajan opettaa jotain pientä ja mullistavaa. Kotoutuminen Entebbeen on aiheuttanut sen, että Shopriten kaupasta kotiin kävellessäni ylös Hill Lanea muistan kutakuinkin metrilleen milloin pidättää hengitystä, kun viereiseltä koululta vapautuva pistävä ammoniakin käry suorastaan tunkee seuraani. Oppilaiden pissapaikka kun sattuu olemaan juuri tien vieressä kulkureittini varrella. Yritä siinä sitten vilkutella portin takaa huutaville lapsosille iloisena länkkärinä. Sen sijaan Lunyon kylän, joka sijaitsee oikotielläni matkalla Victoria Mallille, läpi kävellessään tulee väkisinkin hyvälle tuulelle, kun pyöreissä savimajoissa on paikallisten ukkojen maailmanparannusbileet käynnissä melkein mihin aikaan vuorokaudesta tahansa.

Tiedän jo suunnilleen, missä kohtaa kannattaa koiran kanssa lenkkeillessään vaihtaa kadun toiselle puolelle, koska monilla tonteilla koirat vahtivat vapaina. Osaan kertoa, että Laico-hotellin uima-altaalle ei kannata mennä ennen yhdeksää aamulla, koska altaassa on puhdistusoperaatio vasta aluillaan. Kuten myös sen, että paikallisessa leffateatterissa on ihan normaalia puhua kesken elokuvan puhelimessa, käydä kioskin puolelta hakemassa olutta ja kokemukseni mukaan myös vilustua. Yllätyksekseni elokuvakokemus sinänsä oli vallan positiivinen, afrikkalaiseen tyyliin ehkä rahtunen liikaa äänenvoimakkuutta. Mutta hei; 3D-lasit ja kaikki!

Olen oppinut, että jos haluan tuulettaa ajatuksiani katsomalla paikallista jalkapalloa, lähden läheiselle Lunyon kentälle viiden jälkeen alkuillasta. Verratakseni paikallista puulaakia raskaasti ikävöimääni kortteliliigajalkapalloon, täällä yli yhden kosketuksen ylittäviä pallonhallintatilanteita on harvakseltaan, vikkelistä kintuista johtuen aikaa pallon kanssa aivan liian vähän, ja kuitenkin jaloille potkimisia ja telomisia ottelua kohden nolla kappaletta keskimäärin. Yleisöä on joka kerta joka puolilla kenttää seisoskelemassa. Ei ylettömästi, mutta on kuitenkin. Jalkapallo yhdistää. Maaleissa ei ole verkkoja, kenttä on pääasiassa punamultapohjainen, mutta toisen rangaistusalueen toista kulmaa peittää kahdenkymmenen sentin nurmikko. Palloa haetaan milloin tieltä, milloin poliisikylän talojen edustoilta tai mammojen pyykkinarujen alta, ja milloin banaanipuiden (tai -heinien) seasta. Aivan toisen maaliviivan takana laiduntaa lehmiä. Ottelun tuoksinnassa ei myöskään anneta sen häiritä, että koulumatkallaan olevat lapsilaumat yhtenäisissään puvuissaan saattavat kävellä kentän poikki - ugandalaiseen tapaan ei mitenkään liian pikaisesti. Paikalliseen tapaan tällaiset asiat eivät ole niin nöpönuukaa.

Kentältä. Paloi puhki, hupsansaa.

Ugandalainen logiikka on opettanut minulle senkin tosiasian, että kaupan viiniosastolta, jossa viinit on lajiteltuina rypäleiden mukaan, malbec-viinit löytyvät tietenkin pinotage-hyllystä. Viinihinnoittelu ravintolan puolella on sekin hieman hilpeyttä herättävä, sillä laseittain viinipullollisen juominen tulee halvemmaksi kuin itse pullon tilaaminen. Tämä järjestely sopii itselleni mainiosti.

Olen useasti törmännyt siihen, että ravintolasta ei saakaan ihan kaikkea, mitä listalla luvataan. Joskus pizzauuni on pois käytöstä eli pizzat pois pelistä. Toisinaan ei ole jotain lihatyyppiä laisinkaan, tai jokin olut puuttuu tarjonnasta. Mutta että ravintolassa ei ole juomavettä! Kaksi neljästä meistä asiakkaista (ravintolan ainoat) olisi ottaneet juotavakseen pullovettä, kun nuori tarjoilijapoika sitten ilmoitti että vesi on valitettavasti loppu. Selkeästi korvikkeeksi tilattua inkiväärilimsaa ei myöskään ollut jääkaapissa, mutta huvittuneet ilmeemme huomattuaan tarjoilija ei enää kehdannut myydä ei-oota, vaan kävi nöyrästi naapuriravintolan puolella ostoksilla. Only in Uganda.

Pinotage-hyllystä 

Olen oppinut, että aika on vain käsite, joka voi tarkoittaa itse kullekin hyvin eri asioita. Jos olen sopinut ruohonleikkaajan kanssa tämän tulevan lauantaiaamuna kello kahdeksan siimaleikkurinsa kanssa, hänelle se voi hyvinkin tarkoittaa kahta iltapäivällä tai esimerkiksi seuraavaa päivää. Kun hän lopulta saapuu vakuuttavasti näyttäen teurastajalta tai jopa itse viikatemieheltä tamineissaan, työn jäljessä ei ole moitteen sijaa. Aika on vain käsite. Tätä yritän itselleni jankata.

Olen oppinut, että muutkin ihmiset oppivat asioita. Viimeisen viikon aikana vartijamme Sam, suomalaisittain Sampo, on nimittäin oppinut yön pimeinä tunteina hiipimään portista pihallemme pelottavan hiljaa. Edellisten viikkojen aikana olen joka Luojan yö herännyt portin kitinästä ja kolinasta sekä rakkaan koiramme ulvonnasta koostuvaan maailmanlopun seremoniaan - vähintään kerran, mutta usein parikin kertaa yössä. Muutaman viimeisen yön aikana minut on puolestaan herättänyt hiljaisuuden aiheuttama huoli siitä, että yövartijamme on mielensä jostain pahoitettuaan meidät valkoiset raukat hyljännyt. Siitäkin huolimatta, että luovuin omasta, uudesta jalkapallostani hänen poikansa harrastusta tukeakseni ja Laura leipoi Samille vallan synttärikakunkin. Olen onnellinen ollessani asiasta väärässä, häpeissäni oltuani niin kovin epäluuloinen. Sampo on vain opetellut avaamaan portin ääneti, koska myöskään hän ei jaksa kuunnella koiran öistä äksyilyä hyvin kaikuvasta talosta. Kaikki ovat tyytyväisiä. Oppia ikä kaikki, tai jotain.

Sam avokadoapinana

Iltaisin aurinko laskee juuri niin nopeasti kuin sen päiväntasaajalla kuuluu laskea. Selkeästi jossain muualla on valolle ja lämmölle tarvetta, niin päättäväisesti voi nähdä auringon painuvan maailman reunalle ja sen yli. Pienen hetken valopallosta on jäljellä enää pilvien punaiset reunat ja maata hellivä, lämmin ja seesteinen kajo. Vuoronvaihdon jälkeen kuun hymyilevä sirppi saa tilausuutensa loistaa, kaiken peittävän tummuuden suurimmassa valokeilassa. Afrikkalaisen elämän äänet, nekin häviävät hiljalleen yötä kohti. Kuuluu enää sirkkojen siritystä, koirien ulvontaa ja satunnaisia mopoja jossain.

Vuoronvaihto 

Hymysirppi