Marraskuu ja varastetun puhelimen perinne
Kaikki on mustaa. Makaan unen pöpperöisenä sängyllä, peltikaton paukkeeseen heränneenä. Kaatosade rankaisee talomme kattoa. Pellin paukkumista kuuluu rytmittävän ukkonen. Olotila on niin kohmeloinen, että sängystä nouseminen takapihalle salamointia ihastelemaan kuulostaa mielessäni todella naurettavalta vitsiltä. Miten yöllä ahterinsa nouseminen voikin joskus tuntua niin suurelta vaivalta. Siitäkin huolimatta, että olen vähitellen oppinut rakastamaan lapsena pelkäämääni ukonilmaa. Muistan pienenä itkeneeni mummolassa silmät päästäni, lapsenuskossani rukoillen, että ei tarvisi ainakaan vielä tähän ukkosmyrskyyn kuolla. Eikä veljienikään. Sittemmin pelko on vaihtunut kunnioitukseksi. Luonto on kaikessa mahtavuudessaan isäntä, joka pakottaa polvilleen. Pieneksi hetkeksi kaikki kirkastuu ja saatan nähdä koiran nukkuvan lattialla sängyn oikealla puolella seinää vasten. En ehdi laskea paria sekuntia kauempaa, kun Afrikan taivas jylisee ja ilmoittaa salamoiden välkkyvän aivan naapurissa.