Suoraan Afrikan sydämestä

Joulu on rauhoittumisen aikaa - tai ainakin pitäisi olla. Se on aikaa itselle ja muille kaiken hektisyyden ja suorittamisen keskellä, aikaa pullealle kinkulle, hitaille kävelyille, kynttilöille, kotikaljalle ja täyteläiselle punaviinille. Toisille se on rykelmä tärkeitä perinteitä, joillekin hetkessä improvisointia. Jollekin joulu on satakahdeksankymmentäkuusi vierailtavaa kohdetta kolmeen päivään, toisille se on pieni porukka, oma tupa, kuusen tuoksu ja takkatuli. Yhdelle se on jokavuotista pakkopullaa, tikku perseessä odottamista, josko tämä hössötys ja kulkusrenkutus jo olisi ohi. Olen aina viettänyt jouluni Suomessa, tietyllä tapaa hyvin kaavamaisesti. Olen myös aina pitänyt joulusta. En sellaisesta kuukausitolkulla jatkuneesta jouluhypestä, en pakonomaisesta lahjanostopaniikista, en nollat taulussa ja hermot nollassa kaupoissa pyörivistä stressiperseyksiköistä, joiden kaikesta olemuksesta näkee kiireen ja levottomuuden ja pakonomaisen kulutustarpeen. Enkä varsinkaan roso