Matkamessujen antia, härmässä hytisemistä ja riemullinen kotiinpaluu

Huomaan helmikuun pöllähtäneen jostain täysin varkain ja ilmoittamatta. Tammikuu tuli ja tammikuu meni niin että suhaus kävi vain. Suurimman osan vuoden ensimmäisestä kuukaudesta vietimme Suomessa.

Lomalla


Tiesihän sen jo etukäteen, millaista suhaamista lomapätkästä Suomessa tulisi. Oli tottakai järjestettävä itselleen niin paljon ohjelmaa, että laakereilleen ei vahingossakaan ehtisi jäädä lepäilemään. Onneksi olin varannut muutaman päivän vietettäväksi mökillä, jossa suurimpia ohjelmanumeroita oli saunan ja leivinuunin lämmittäminen sekä masokistiset avantorutiinit, omasta seurasta nautiskelu ja saman seuralaisen jutuille ääneen repeily. Muuten tuohon kolmeviikkoiseen mahtui paljon hetkiä tärkeiden ihmisten seurassa, pidennetty viikonloppu Roomassa huippuporukalla, rakkaan Kortteliliigajoukkueen Fc HiPan futiskauden avaus Mukkulan Kuplassa sekä Ugandan ilosanoman levittäminen matkamessuilla.








Kotitalo Lahdessa, jonka resuista mutta rauhallista pihaa olin ajoittain kaivannut, oli paikallaan. Lumityöt oli tehty paremmin kuin koskaan ennen. Ja kotisaunan löylyt olivat kaipauksen arvoiset.

Messuväessä riitti Ugandasta kiinnostuneita. Jonkun perheenjäseniä tai tuttavia oli käynyt Ugandassa, toisen World Visionin kautta ottama kummilapsensa asuu keskisessä osassa maata ja haaveena olisi toteuttaa vierailu tämän luokse. Eräät pällistelivät, kuinka siellä valkoinen ihminen voi asua ja toiset, kun se Idi Amin (vaatimattomasti ‘Kaikkien maan eläinten ja merten kalojen herra’)  sitä ja se Aminin Idi tätä. Muutamia kertoja joutui toistelemaan, että kun sille kyseiselle herrasmiehelle oli leimattu herra Oboten saappaankuva perseeseen vuonna 1979 - neljäkymmentä vuotta sitten. Siinä sitten pyöriteltiin silmiä että ‘niin, tosiaan siitä on jo niin kauan… ‘ Oli paljon ihmisiä, jotka halusivat lähteä Afrikkaan mutta kokivat Tansanian tai Kenian turhan massaturistipaikoiksi. Tuntui, että mielenkiinto Ugandasta monelle heistäkin heräsi. Ebolanpelko oli rasitteena eräiden mielissä.

Vaikka Ugandasta kiinnostuneille tulikin toisteltua hyvin pitkälti samanhenkisiä mantroja ihmisten ystävällisyydestä, hintatason alhaisuudesta, turvallisuudesta, hitaan kulttuurin ihmeellisyydestä ja ennen kaikkea luonnon häkeltävästä moniuloitteisuudesta, välillä sitä heräsi itsekin fiilistelemään: wau. Tiesin, että lempinimestä Lööperi huolimatta jutuissani oli kerrankin katetta ja niiden sisältö omien kokemusteni perusteella sellainen, jonka taakse voin pullukkajaloillani asettua pönöttämään. Olin omilla markkinointipuheillani ainakin saanut vakuutettua itselleni vielä vankemmin, että oli täysin oikea päätös lähteä Ugandaan. Eipä se missään vaiheessa muulta toki ole tuntunutkaan.



Viikot Suomessa juoksivat nautiskellessa ihmisistä, hyvästä ruoasta, hyvistä käsityöläisoluista, kirpeistä pakkasista ja mökin saunan löylyistä. Fiilistellessä moukan tuuria, että ollakseen talviloma Suomessa, osui kyllä kelit aika mainiosti kohdalleen paksun lumen peittäessä maan ja pakkasen purressa naamaan reikiä. Jossain vaiheessa koti-ikävä kuitenkin iski ensimmäisen kerran - ja voin kertoa, etten ole koskaan ollut kovinkaan koti-ikäväistä sorttia (paitsi Sulkavankosken leirillä vuonna 1998, kun piti keskellä yötä päästä soittamaan äidille ja itkemään ikävää). Aloin miettiä, mitä kuuluu karvaiselle tollerikaverilleni, paistaakohan kotona aurinko, onkohan vartija-Sam jo herännyt ja mitenhän kotipihan nurmi jakselee, onko David käynyt siimaleikkureineen pyörähtämässä. Joko takapihan avokadot ovat syöntikypsiä ja jos, niin onko Sam ehtinyt viedä kaikki jo kotiin jättämättä itselleni yhtään? Olisipa siistiä köllötellä riippumatossa tai kiertää porvarilenkkiä (ristimänimi meidän vakio lenkkireitille) tai istua Neljässä Kalkkunassa katsomassa Valioliigaa ja kuunnella jurrisen Isaacin lätinöitä. Näitä puuskia tuli silloin tällöin, mutta ajatuksesta oli helppo päästä eroon, kun tiesi paluupäivän etukäteen.

Yhden häkeltyneen sankarin kolmekymppisiä käytiin vielä juhlimassa vallan Rooman valtakunnassa asti. Viikonloppureissuun mahtui juuri sopivan laiton määrä sieluni temppelin tuhoamista rasvalla, hiilareilla ja punaviinillä, herra Paavin tiluksilla pyörimistä Vatikaanissa, futishihhulille orgastisia oloja aiheuttanut Lazio-Juventus-peli legendaarisella Stadio Olimpicolla, sekä mielettömän siistiä reissuseuraa.








Rooman reissun jälkeen oli pari päivää aikaa nähdä ihmisiä, fiilistellä talvikelejä ja valmistautua kotiinpaluuseen. Jos kotiinpaluu on itselleni ollut lähes aina reissun kurjin osuus, nyt siitä oli hyvinkin innoissaan.

Kotona


Paluuillan kostea ja lämmin ilma, katugrillien  hiillokset, paistetun kanan tuoksu, mopon pärinä ja Neeman intovingunta ja hännän heilunta muodostivat arkisen mutta niin fiilisteltävän vastaanottokomitean, että meinasi väsynyttä reissaajaa alkaa hymyilyttää. Paluun jälkeisinä päivinä on ollut hauska huomata, että useampi paikallinenkin noteerasi vähän pidemmän poissaolomme katukuvassa, ja rolex-Rashidia, Merry supermarketin Joania, hauskaa tenuttajamamma Margaretia ja Lunyo roadin omaa saarnamiestä myöten on tultu kyselemään, olimmeko kadoksissa vai mikä homma. Kysyessään ‘how is Finland’, olen vastannut että ihan hyvin siellä menee, uidaan avannossa, pelataan jääkiekkoa, järjestellään saippuasarjaristeilyjä, syrjäytetään nuoria ja tapetaan vanhuksia laitoksiin.

Entebbessä sama verkkainen elämäntahti jatkuu; tietyöt etenevät metri metriltä, viikko viikolta, banaanitertut alkavat taas hiljalleen kypsyä, Nsamizi roadin ja Nakiwogo roadin kulmaan on pamahtanut yhtäkkiä parimetrisiä auringonkukkia. Orient Bankin pankkiautomaattikopin ovi vinkuu edelleen ja kopissa on edelleen hajuaistimia turmeleva kusenkatku. Victoria Mallin vartijoita kiinnostaa edelleen yhtä vähän, onko siellä repun pohjalla avaimet vai ase. Kotipihan ruohikko muistutti jo enemmän rehottavaa niittyä ja avokadoista rohkeimmat putoilivat jo syöntikypsinä maahan. Helmikuun ensimmäinen auringonlasku oli kauniimpi kuin yleensä; punaisen, oranssin ja keltaisen sävyihin maalatulla liukuväritaivaalla putoava, valtava keltainen pallo painui silminnähtävällä nopeudella reunalle ja sen yli, jättäen jälkeensä keltaisen vanan punaiselle taivaalle. Pikkulinnut lauloivat ja Hakalan poika rouskutti jamssisipsejä guacamolella.





Talsiessani ikävöimiäni katuja, nähdessäni tuttuja ihmisiä, katsellessani banaaniheinän huojuntaa tuulessa, suurta Afrikan tähtikattoa, hämmästellessäni nousevaa aurinkoa, kuunnellessani arkisen aamun äänikonserttia ajattelen, että en minä sentimentaalisuuteen taipuva hölmöläinen sentään tyhjää ikävöinyt.

Kevääseen mahtuu paljon parhautta; yksi ystäväpariskunta on nyt vierailemassa ja tutustumassa Afrikkaan ensimmäistä kertaa. Lisäksi tyyppi, joka on suurena osasyynä Afrikka-maniaani oltuaan ensimmäinen kenen kanssa Afrikan meininkejä sain jakaa, tulee parin viikon päästä tyttöystävänsä seuraten perästä. Tarkoitus olisi koluta sellaisia Ugandan kolkkia, joihin ei ole vielä tullut mahdollisuutta päästä käymään ja siitähän olen yllättäen aika hiivatin pähkinöinä!

Hollantilainen Tim soitti aamulla ja kutsui alkuillasta grillailemaan. Juon mutteripannullisen kahvia takapihalla ja katson paljonko avokadot ehtivät siinä ajassa kasvaa, ja sitten mennään. Kaikki hyvin päiväntasaajalla siis.

Kotikatu ja aamun ensimmäiset säteet 

Kommentit

Suunnaton sanoi…
Jokseenkin pysäyttävää lukea, kun suomalainen kaipaa kotiin Ugandaan. Elämänmeno siellä kuulostaa niin leppoisalta ja ihanalta! Luin tätä postausta ihan haltioissani, etenkin siinä vaiheessa, kun päästiin Ugandaan.
Olet ollut kyllä varmasti oikea mies oikeassa paikassa Matkamessuilla jos puhut samalla draivilla kuin kirjoitat :) Intohimo ja rakkaus elämään välittyy kyllä kirjoituksesta, hieno meininki!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mistä puhun kun puhun safarista?

Kotini, Uganda.

Erilaisesta naapuristani Ruandasta sekä maailman siisteimmästä mopokyydistä