Safarilla Afrikan helmessä: Itäinen kierros, osa kolme alias trilogian päätös

Ah autuutta, ah ylellisyyttä 


Matkalla kohti Murchison Falls National Parkia, eli Mörkkaria tahi Murkkaria näin vanhojen kavereiden kesken, poikkiteloin  jossain hämäläisen kermaperseen uumenissa törröttävä kultalusikka alkaa muistutella olemassaolostaan. Riisiä, perunaa, papuja ja chapatia on nyt syöty tarpeeksi. Koko matka Guluun asti matelee haaveillessa pizzasta, ja ah autuutta, kun sen naamaansa saa. Liian hyvää ja liian paljon kerralla, loppumatka majoitukseemme Fort Murchisoniin menee melkoisessa hiilariähkykoomassa. Sen verran matkan annista saa noteerattua, että kuiva ja karu erämaa vaihtuu koko ajan rehevämpään maisemaan, ja banaania sekä mangoa näkee kasvavan lähellä tien reunoja. Istutettua mäntymetsääkin alkaa ilmaantua näkökenttään. Kuumuus - se ei häviä mihinkään, päinvastoin; perille päästyämme tuntuu käsittämättömästi taas siltä, että koskaan missään ei ole ollut näin kuuma.



Oleskelemme koko pitkän ajopäivän jälkeisen iltapäivän ja illan majoituksen uima-altaalla, jonka pumput eivät toimi ja joka on alkanut jo tehdä jonkinsortin lampikasvustoa. Iltapäivän rentoutuneena sitä jaksaa vielä reippaana lähteä seuraavana päivänä katselemaan, mitä Murkkarin luonnolla on tällä kertaa tarjota.



Palavaa savannia ja kauniita kissoja


Aamulla pamahdamme puiston porteista sisään jo ennen kuin aurinko on ylhäällä. Eläinten silmät kiiluvat ajovaloissa, jossain savannin hämärässä hyeenat todennäköisesti lampsivat työyön jälkeiselle päivälevolleen. Pimeyteen valoksi ei suinkaan ensimmäisenä sähikäisenä riennä ystävämme aurinko, vaan edessämme näyttää aivan kuin kansallispuisto olisi tulessa. Suuret liekit paljastavat puiden silhuetit. Jos ei tietäisi, että kyse on vuosittaisesta kulotusoperaatiosta, heikompaa saattaisi alkaa hirvittämään - sen verran hallitsemattoman näköisiä ovat liekit, jotka ilman valvontaa polttavat kuivaa heinää savannilla. Meille kuitenkin vakuutellaan, että homma on kontrollissa, joten eihän siinä mitään, maassa maan tavalla.

Hallinnassa on


Safaripäivä Murchison fallsin puistossa tarjoaa oikeastaan kaiken, mitä sieltä pyytää voikin; suuria laumoja antilooppeja, elefantteja ja aina yhtä kauniita kirahveja - paljon kirahveja. Oikeastaan se antaa myös enemmän kuin mitä siltä kehtaisi pyytää. Heti aamulla jostain savannin pöpeliköstä oppaamme Sam (aivan kingi äijä) löytää leijonaäidin kahden pentunsa kanssa. Ja juuri kun olen räpsinyt sormeni puuduksiin pikkumirrit kamerani tähtäimessä, vähän matkan päästä löytyy toinen samanlainen seurue. Vain parin viikon ikäisiä leijonanpentuja, jotka kävelevät vielä hyvin honkkelimaisesti hoiperrellen kenties syntymähumalaansa. Näemme myös suurimman leopardiuroksen, jonka koskaan olen nähnyt, kiipeämässä alas puunrunkoa päästäkseen karkuun meidän katseiltamme. Parin sekunnin ajan, poseeratessaan aamupäivän auringonvalossa tuo otus näyttää juuri sen, miksi se on maailman kaunein kissaeläin. Mieletön pakkaus, sanonpahan vaan. Sitten kaunotar, tai ehkä pitäisi sanoa komistus, ottaa ja piilottaa itsensä savannin suojiin, juuri kun paikalle löytää toinenkin turistiauto. Vahingonilo on ehdottomasti maailman paras ilo!







Niilin rannassa näkyy vesiantilooppeja juomassa, virtahepoja jäähdyttelemässä ennen nousuaan öisille heinäapajille, etelänkruunukurkia keikistelemässä ja pahkasikoja antenniensa kanssa ruohikossa. Kalastajat veneineen saapuvat paikalle, kun ilma hieman viilenee iltaa kohti. Aurinko valuu hitaasti taivaankantta alaspäin, kunnes tipahtaa näkymättömiin. Auringonlaskun keltaiset värit hiipuvat hämärään, jota valaisevat paikoitellen kulotusalueiden liekit. Linnut leikkivät hengillään etsiessään palavasta maasta syötävää. Poltettu savanni tuo synkällä värityksellään mieleen Leijonakuninkaasta tutun elefanttien hautausmaan. Ei muuta kuin Hans Zimmer soimaan…






Safarihenget ovat puolellamme, sillä illalla satumme paikalle jo hämärän tultua, kun hyeenaporukka valmistautuu Pakuba lodgen raunioiden lähellä öiseen saalistusurakkaansa. Vaikkei tämä otus ole mikään kauneuskilpailujen kuningatar, olen tavannut sitä niin harvoin, että kyllähän se tietynlainen kruunu - olkoonkin, että ruma sellainen - hyvälle safaripäivälle on. Ja nyt niitä on monta. Kaksin aina kaunihimpi, kai. Tai kauhiampi.

Vaikka reissumme viimeisellä illallisella Fort Murchisonin illallistila raikaa kolmenkymmenen belgialaisen kovaäänistä mokellusta, kestämme sen kuin miehet ainakin, nautimme hyvän illallisen parin mallasherkun kera ja valmistaudumme keräämään voimia viimeistä reissupäivää varten.

Hippohyökkäys, nestehukkahaihatuksia ja kotimatkalle


Tänä aamuna ei tarvitse sykkiä ennen auringonnousua mihinkään, vaan aamiaisella on jo valoisaa. Vaikuttaa vireystilaan kummasti. Aamukahvit napaan, kamat kasaan, autolle ja menoksi!

Ei sittenkään ihan vielä. Sehän ei ole safari eikä mikään, jos ei auto vähän nyrpistele nokkaansa rankan reissun aikana. Nyt siitä on puhjennut auton vasen eturengas. Vararengas on takakontissa. Takakontti ei aukea.





Melkoisen ränkkäämisen jälkeen se aukeaa. Renkaanvaihto onnistuu. Matka jatkuu.

Reissun yhdeksäs eli viimeinen päivä alkaa parin tunnin veneajelulla Murchison fallseille, jotka ovat puiston nimikkoputoukset.  Jokimatka tuntuu raikkaalta vaihtelulta pölyyn ja savanniin, ja vehreys sekä värikkäät linnut pomppivat silmille rannoilla porhaltaessaan. Venematkan aikana neljän hengen veneseurueemme on saada noin sata kertaa yhteisöllisen paskahalvauksen, kun kuski päättää koukata veneen vähän lähemmäs suuria virtahepoporukoita. Yhdestä visiitistä tuleekin kiireellisempi lähtö, kun yksi Osuuspankin vähemmän leppoisa säästöhepo lähtee hampaat irvessä juoksemaan matalikossa venettämme kohti. Kuski on hereillä. Hippo nolla, turret ärsyttävässä veneessä yksi. Yllättävä lähtönopeus moisella parin tonnin lihavalta näyttävällä lihaskimpulla.






Näemme myös eräällä saarekkeella niin suuren niilinkrokotiilin, ettei edes oppaamme ole koskaan nähnyt vastaavaa. Ja olihan tuo kovanahkainen fossiiliseniori kieltämättä hampaineen sen oloinen, että minun puolestani olisimme voineet jatkaa matkaa nopeamminkin, mutta opas haluaa  töllötellä vanhusta silmiin pidemmänkin hetken, ikäänkuin haluaisi kokeilla sen hermoja. Ne onneksi pitävät.

Juuri ennen putouksia colobusapina tervehtii meitä ilmeettömänä rannalla olevasta puusta mulkoillen, ennen kuin katoaa pusikon suojiin. Ja me säntäämme ylämäkeen, kohti putouksia.



Tää on siisti tyyppi


Reilun puolen tunnin kapuamisen ja käpöttelyn jälkeen hikoilen melko sikamaisesti, ja olen onnellinen katsoessani Murchisonin putouksia niiden päältä. Vesi vyöryy, hakkaa mennessään kallion seiniin. Putousten päällä leijaileva pisarasumu virkistää. Vyöry on juuri niin vahva ja elinvoimainen kuin sen pitääkin olla, puhuttaessa yhdestä maailman mahtavimmista virroista, eikä sinne juuri tee mieli mennä polskimaan. Tälläkään kertaa. Hikoilevan lihan alla, jossain syvällä piileskelevät sielun rippeet nautiskelevat varsin majesteettista jylinää kuunnellessa, antaessa silmien tulvia täyteen näkemäänsä vesimassan kaunista raivoa sekä sen yläpuolella elvistelevää sateenkaarta.



Ja tuon muutaman sekunnin nestehukasta aiheutuneen höpöhöpöhaihattelun jälkeen ne rippeetkin heräävät todellisuuteen, toteavat vatsan mouruavan ja kertovan ettei se sielullinen ravinto ketään hengissä pidä. On lähdettävä syömään.

Ja kotiin.

Lounastauolla Masindissa oikea takarengas puhkeaa. Vararengas on takakontissa. Takakontti ei aukea…

Summa summarum


Yhdeksän päivää tien päällä. Hiacen renkaat kuluttivat teitä noin 1700 kilometriä pelkissä siirtymissä, siihen ajot puistoissa päälle. Aivan liikaa räpsittyjä kuvia sekä kännykässä että Olympuksessa. Aivan liikaa tuotantoa paskojen juttujen arkistoon.

Rikkautta on mahdollisuus kiertää, katsella, ihastua, ihmetellä, hämmästellä ja kummastella. Ja tehdä se vielä sellaisessa seurassa, jossa  kauneus ja käsittämättömyys kaksinkertaistuu, kuumuus ja väsymys kääntyvät nauruksi, kulinaariset pettymykset sarkasmiin ja renkaanpuhkeamisesta aiheutunut matkan viivästyminen kuittaantuu kierroksella keppanaa.

Muutama päivä reissun jälkeen, etupihan kuistilla reissukuvia katsellessani ja matkan aikaisiin fiiliksiin sekä maisemiin palatessani en voi kuin ihmetellä, mitä kaikkea sitä voi pienelle maanpläntille mahtua.

Enkä voi kuin toistella sitä kliseetä, jota tästä maasta puhutaan: Afrikan helmi. Sillä jostainhan ne kliseetkin juurensa juontavat.

Kotiin palatessani ja suihkuun sännätessäni en voi kuin ihmetellä, miten paljon pölyä voi melkein satakiloisen rasvanahkamöykyn iholle pinttyä. Surullisella paineella suihkusta tuleva vesi, se on lattiakaivon saavutettuaan nimittäin punaruskeaa. Kuka muutti veden ja miksi - viiniä tämä ei ainakaan ole.

Siistiä olla kotona, vaikka sitten normaalimpaakin paskaisempana.

Kotona! 


Kommentit

Sateenmuru sanoi…
Hienoa kuvausta ja valokuvia! Mutta aika karmaisevalta tosiaan näytti tuo kulotuspuuha... en olisi varmasti uskaltanut ummistaa silmiäni. Minulle ja ystävälleni sattui rengasrikko ja muita katastrofeja Etelä-Afrikan Limpopossa ajellessa, löydät tekstini "Räjähdys Limpopossa" blogistani. :D ***sateenmuruja.com***
Kyllä nuo Afrikan eläimet on vaan niin upeita! Toivottavasti pääsen itsekin safarille joskus kokemaan kaiken tuon. Melkoinen kulotus.. ha ha! No, onneksi pysyi hallinassa.
Anu / Konalla sanoi…
Ai että, miten ihana tämä. Kiitos mahtavasta postauksesta!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Seuraavaan kertaan, kotini Uganda.

Joulufiilistelyä Ugandasta 🇺🇬❤️

Erilaisesta naapuristani Ruandasta sekä maailman siisteimmästä mopokyydistä