Joulufiilistelyä Ugandasta 🇺🇬❤️

Joulu on rauhoittumisen aikaa - tai ainakin pitäisi olla. Se on aikaa itselle ja muille kaiken hektisyyden ja suorittamisen keskellä, aikaa pullealle kinkulle, hitaille kävelyille, kynttilöille, kotikaljalle ja täyteläiselle punaviinille. Toisille se on rykelmä tärkeitä perinteitä, joillekin hetkessä improvisointia. Jollekin joulu on satakahdeksankymmentäkuusi vierailtavaa kohdetta kolmeen päivään, toisille se on pieni porukka, oma tupa, kuusen tuoksu ja takkatuli. Yhdelle se on jokavuotista pakkopullaa, tikku perseessä odottamista, josko tämä hössötys ja kulkusrenkutus jo olisi ohi.

Olen aina viettänyt jouluni Suomessa, tietyllä tapaa hyvin kaavamaisesti. Olen myös aina pitänyt joulusta. En sellaisesta kuukausitolkulla jatkuneesta jouluhypestä, en pakonomaisesta lahjanostopaniikista, en nollat taulussa ja hermot nollassa kaupoissa pyörivistä stressiperseyksiköistä, joiden kaikesta olemuksesta näkee kiireen ja levottomuuden ja pakonomaisen kulutustarpeen. Enkä varsinkaan rosollista. Sen sijaan hyvällä porukalla syömisestä, tuttujen tapaamisesta, yöllisistä kävelyistä ystävien kanssa, perinteisestä jouluavannosta, porkkanalaatikosta, kotikaljasta, juustoista ja punaviinistä pidän kovastikin. Siitä, kun kellään ei oikeasti ole kiire minnekään eikä tarvetta tehdä mitään. Paitsi syödä. Ehkä pelata jotain.

Vuoden kaksituhatta ja kahdeksantoista joulun tulen varmasti muistamaan siihen asti, kun en enää muista. Ensimmäinen jouluni ulkomailla. Pitkään tuntui, että joulufiilistä on vaikea tavoittaa, kun maa ei ole lumesta valkoinen, kun suuria lumihiutaleita ei putoile hiljakseen kasvoille, kun ei näe jouluvaloja ihmisten ikkunoissa, hautausmaan kynttilöitä jo karanneiden valoksi, kaupungin hulinaa ja vilskettä, torin suurta joulukuusta. Eilen aatonaattona, matkalla Murchison fallsin kansallispuistosta kotiin Entebbeen huomasin Sylvian joululaulua kuunnellessani, että sieltä se joulufiilis jostain taka-alalta oli ilmoittautunut paikalle. Joululaulut korvissa, akaasiapuiden varjot ja pienten savimajakylien ihmiset joulunaluspuuhissaan verkkokalvoilla loivat melko absurdin yhtälön aivoille pureskeltavaksi. Safariautoon oli pakattu rakkaita perheenjäseniä, meillä oli huikea reissu takana eläinspottauksineen ja auringonlaskuineen, ja nyt edessä joulun vietto Entebbessä, ilman lahjanostohulinoita tai siivouspakoitteita, kiirettä ja stressiä. Aatolle sovittuna jouluateria Ukolla ja Niinalla, ja Ugandan paras joulusauna kylkiäisiksi - siinä koko joulun ohjelma. Kerrankin oli oikeasti sellainen olo, ettei tarvitse säntäillä, puuhailla tai kiristellä jouluna. Oikeasti rauhallinen joulu. Olen ajatellut, että tänä jouluna kylven joulurauhassani riippumatossa avokadopuun alla, luen kirjaa, katselen sinistä taivasta, myöhemmin tähtien pisteyttämää mustuutta, ja nautin parhaasta joululahjasta ikinä.

Tämän vuotista joululahjaani sain alkaa avaamaan jo hyvissä ajoin, keskellä Suomen pitkää päivää ja yötöntä yötä. Paketissa luki Koti Ugandassa. Tarkkaa sisältöä oli ennalta mahdotonta arvailla, sen sijaan sitä on paljasteltu pikkuhiljaa, pienissä osissa, hetkissä, kohtauksissa ja kohtaamisissa ripotellen.

Siihen on ollut käärittynä punamullan ensitömähdys Afrikan mustassa, lämpöisessä yössä, ensimmäinen oranssinkeltainen auringonpilkahdus banaanilehtien takaa. Siitä on paljastunut hitaita aamukahveja takapihan portailla, iltapäivän siestahetkiä riippumatossa. Aamun ääniä naapurustosta; lempeäsointuisen imaamin rukous keskusmoskeijasta, koirien ulvontaa kadulta, työllistettyjen mopotaksien pärinää, vuohten mää’intää, ihmisten tervehdyksiä ja naurua, joka ottaa vauhtia sydänpohjasta asti. Keskipäivän tuskaista auringonpaistetta, yöllisiä ukkoskonsertteja, kaatosateen rytmikästä rummutusta kattopeltiä vasten.

Se on sisältänyt satoja hedelmäkauppiaiden hymyjä tienposkesta, hyvähenkistä hinnantinkauskinastelua mopokuskien kanssa, yhteisöllistä riemua ugandalaisten futisfanien kanssa Cranesien voittojen johdosta Namboole Stadionilla.

Se on polttanut verkkokalvoille aamun valon kajon, täydellisen auringonnousun usvaisen savannin ylle. Keskipäivän kohtisuoran poltteen, väsyvän auringon kullan antilooppilaumoissa, postikorttimaisen, silmällä seurattavan auringonlaskun akaasiapuun takaa maailman reunan yli, valosaasteettoman, kirkkaan tähtitaivaan, ja aatonaattoiltana suuren, punaisen täysikuun nousevan järven yläpuolelle. Se on maalannut tulivuoria horisonttiin.

Kääreen alta on paljastunut parin metrin päässä haukotteleva urosleijona, kunnioitusta herättävä, pillastunut elefantti, itselleen heilaa havitteleva etelänkruunukurki, hyeenaa savannilla jahtaava norsulapsi. Sieltä on löytynyt kilometritolkulla savannia, satapäisiä antilooppi- ja puhvelilaumoja, akaasiapuiden ja kirahvien hahmoja horisontissa. Vilahdus puusta karkaavasta leopardista, oksilla akrobaattisesti taiteilevasta simpanssitaaperosta.

Se on tarjonnut syntymäpäivän ympäristössä, jossa vuosien täyttymisellä tai ajan kululla ei ole merkitystä, jossa kukaan ei kitise lähestyvää keski-ikää kaljuuntumisineen, aviokriiseineen, potenssiongelmineen ja saamattomuuksineen.

Sieltä on paljastunut hetkiä, joina olen manannut typeryyttäni puuduttaen perseosastoani kaksi päivää pikkubussissa kohti Nairobia, haistellen jaloissani pyörivää kanssamatkustajan oksennusta, ja hetken päästä Itä-Afrikan isoa hautavajoamaa suu auki tuijotellessani todennut sen olevan kaiken väsymyksen ja kuvotuksen arvoista.

Paketti on ojentanut jokusen pullon Nile Specialia janoon, jokusen inspiraatioon ja sieluni temppelin reunojen pehmentämiseen. Kääreestä on löytynyt kaipuu lempipunaviineihini Argentiinasta.

Se on tarjonnut ihmeteltäväksi mykistävän Niilin pauhut, sen roiskeiden hakatessa kallionseinämiä täydellisen sateenkaaren värien alla.

Sieltä on löytynyt hetkiä, joina olen kuunnellut rakastuneena swahilin puhujia Keniassa, lempikieleni rytmiä ja melodiaa. Hetkiä joina olen purrut hammasta Kigalin kansanmurhamuseossa, lumoutunut Ruandan tuhansista kukkuloista laskevan auringon valossa.

Olen saanut mahdollisuuden esitellä Ugandaa ystävilleni, nauraa kymmenessä päivässä leukani ja kovin syvät vatsalihakseni toimintakyvyttömiksi, olla uppeluksissa Niilin koskissa, pelata itsenäisyyspäivän Mölkkyä savannimaisemissa ja yrittää tuntitolkulla puhua maailmasta parempaa paikkaa Afrikan illassa.

Olen saanut tavata kovin laihtuneen joulupukin, sekä huomata tämän heilastelevan tätä nykyä Minni Hiiren ja liian laihan Nalle Puhin kanssa. Olen saanut hämmästyä, kuinka tyylittömiksi  ostarijoulukoristelut voivat oikeasti mennä.

Tänä vuonna en ole saanut pihkalta ja neulasilta tuoksuvaa joulukuusta, mutta sen sijaan värikkäitä pikkulintuja, lämpöisessä tuulessa heiluvia banaaninlehtiä, nurmelle tömpsähtäviä avokadoja, katolta huutavia ibiksiä ja illan hämärtyessä sirityksensä aloittavia sirkkoja. Hyvää ruokaa, tilanteeseen sopivaa juotavaa, sopivassa määrin musiikkia. Ja kynttilöitä. Jokaiselle aistille jotakin. Mikä parasta, myös perhettä ja ystäviä niistä kanssanauttijoiksi.

Joulu ei ole tällä kertaa valkoinen ja kirpeä, vaan värikäs, lämmin ja valoisa. Ei hiljainen ja harras, vaan afrikkalaisen äänekäs. Ja satavarmasti muistorikas.