Seuraavaan kertaan, kotini Uganda.

Maanantaina 20.5.

Talo on pintapuolisesti siivottu. Vartija-Sam on hankkinut kylältä pari jamppaa kavereiksi, ja he ovat porukalla kantaneet eurolavapenkkejä, pöytää ja grilliä parinsadan metrin päähän Ukolle ja Niinalle. Sarahille annettiin meidän kaasuliesi pulloineen. Autotallista on viety muodikasta ilmastoahdistusta aiheuttava määrä muoviroskaa (vesikanistereita) kylän roskiksille. Nuo tyhjät kanisterit vietiin täysin käsistä. Kun vein viimeisiä niistä, eräskin mummonen ja pieni poika meinasivat saada siitä vallan riidan aikaiseksi, kumpi tuon tonkan saa. Lapset uivat kanistereissa tien viereisellä nurmialueella kuin itse aikanani Heinolan Mäkkärin (Rest in Peace) pallomeressä.

Puista on poimittu avokadoja kotiinviemisiksi. Sam ja muut kyläläiset ovat myös hakeneet oman osansa, koska eivät tiedä, kuka taloon seuraavana muuttaa ja pääseekö apajille pitkään aikaan. Rintaa on puristanut koko päivän, varmasti siinä on eroahdistuksen lisäksi myös jännitystä siitä, meneekö Neeman lento hyvin. Olimme ajatelleet käydä Faze3-ravintolassa vielä aikaisella illallisella, mutta paukkuja ei kummallakaan ole. Tilaamme pizzat kotiin Pizza Hutista - tämän en missään tarinaversioinnissa olisi etukäteen ajatellut olevan viimeinen ateria Entebbessä. Sekään ei juuri uppoa. Jotain revitään irti, sekä väkivalloin että juurineen. 

Hetki sitten kävimme vielä viimeisellä koiranlenkityksellä näissä maisemissa, ennen Neemalle pitkää koitosta KLM:n ruumassa. Jos Bugandan kuninkaat saivat Nsamizin kukkulalta hengiltä supervoimia, ehkä se itsellekin jotain abrakadabra-fiiliksiä antaisi. Ei niinkään, mutta tuntuu hyvältä katsoa alas kaupunkiin vielä kerran valoisaan aikaan. Sitähän ei tiedä, kauanko seuraavaan kertaan menee. 

Mietin vielä, että mikä täällä saa näin ihmisen pois tolkuistaan. Mikä saa hurahtamaan ympäristöön, joka on kaupungissa meluista, roskaista ja jossa takapihan täyttää muoviroskien poltosta tuleva paksu savu. Missä liikenne on kaaosta, palvelu usein epäorganisoitua ja hidasta, järjestys takapajuista. Onko se kaikki se värien kirjo, joka täyttää maiseman oikeastaan minne tahansa asteleekaan. Vai kaikki ne elämänsekaiset äänet, joihin sekoittuu kotieläimiä, moottoreita, naurua ja lintujen laulua, ukkosen jylinää, generaattorin huutoa. Kenties ihmisten löntystelevä kävelytyyli, joka viestii verkkaisuudellaan että mitäpä sitä kiirehtimään ja stressaamaan. Vaiko se, että jutellaan tuntemattomille ja jaaritellaan iloisesti, vaikkei mitään asiaa olisikaan. Kun tärkeintä on olla tässä ja nyt, katsoa tämä päivä loppuun, ennen kuin alkaa miettiä huomista. Vaikea sanoa, mutta jokin selittämätön, näkymätön koukku tässä maankolkassa on saanut ripustettua meikäläisen niskasta itseensä niin, että jaloilla on aivan turha edes yrittää hapuilla maata. 

Istun tavaroistamme tyhjässä, hyvin afrikkalaisesti kalustetussa olohuoneessa. Nojatuolissa, jossa on tullut röhnättyä aika monta tuntia vuoden aikana. Tavarat odottavat ulko-ovella, avaimista on jo luovuttu. Ukko ja Niina sekä Sam ovat tulleet paikalle ja lähtevät saattajiksi. Lunyo road on pimeä, kun lähdemme taksilla kohti lentokenttää. Portti sulkeutuu toistaiseksi viimeisen kerran, mikä tuntuu puristuksena rinnan alla. Naapurin maman vihanneskojulla ei ole ketään, jolle vilkuttaa hyvästiksi. Tarkistan yhdeksännentuhannenneljännentoista kerran, että passi on tallessa. Lauran ja Neeman myös. Lunyo roadia valaisevat taksin ajovalot, Afrikan katolla tähdet loistavat kirkkaina. 

Aluksi

Huh… Tämän tekstin loppuun saattaminen on ollut lopulta suuremman tuskan takana kuin olisin osannut ikinä kuvitella. Asiaa olisi paljonkin mielen täyttyessä viime hetkien nautinnosta, värien karnevaalista, kuitenkin samaan aikaan mustasta, haikeuden valottomasta umpitunnelista. Luonnon ja kadun elämän äänten sekameteliorkesterista, täyteen ahdettujen rinkkojen vetoketjutaistelusta, banaaninlehden havinasta, ibisten syvältä lähtevistä kirkumishuudoista, lähtövitutuksen kiroamisesta, leukojen kiristelystä ja niellyistä kyynelistä, viimeisistä aamukahveista takapihan portailla, sinisellä taivaalla liitävistä haukoista…eurolavoista kasatun takapihan ruokapöydän päällä makaamisesta, eteläafrikkalaisen portviinipullon pohjista, kosteista poskista ja afrikkamaniassa kaikelle siistille hymähtelystä. Ja tästä kaikesta paperilla lukee moninaisia fiiliksiä. Luoja. Kuin yrittäisi ottaa valokuvaa maailman kauneimmasta auringonnoususta, ja se ei näytöllä näyttäisikään sitten yhtään miltään. Tuttua huttua toki sekin. 

Tuo tunne oman ilmaisun riittämättömyydestä on tälläkin Afrikan reissulla, ja sen jälkeenkin, ollut vahvasti läsnä. Se hiljaisena huutava tyhjyys pääkopassa, korvien välissä käyvä äänenvire, joka yrittää voimakkaasti kuulostaa joltain mutta tulee ulos vain tasapaksuna huminana. Vaikkapa silloin kun joku kysyy, mikä siinä Afrikassa kiehtoo, mikä siellä niin kovin puoleensa vetää. Ja mietit hetken, ennen kuin vastaat: "No kaikki ne värit", tai "ne siistit ja iloiset ihmiset, jotka oikeasti hymyilee", tai "mielettömän rento ja ajaton elämäntapa", ja ymmärrät heti, kuinka mitäänsanomattomalta ja lattealta se kaikki kuulostaa. Kuin olisi juuri syönyt neljän ruokalajin täydellisen illallisen, niin että pää olisi räjähtää jokaisella suullisella makuaistin ylityöllistämisestä, tekisi mieli nuolla lautanen tyhjäksi ja ahmia muidenkin annosten rippeet ja tiskata kielellä korrektisti nekin lautaset, ja sitten kokille kuvailisi sitä sanoilla mmmmm, oikein maukasta. Voi Pyhä Latteus. 

Afrikka on asia, joka tulee kokea itse - muuten sen kiehtovuutta ei voi ymmärtää. Kun kävelet kylänraittia ja vieressä määkii vuohi, nainen kantaa päänsä päällä järkyttävää satsia banaaneja ja ylämäessä mopokuskilla on vietävänään neljän istuttava sohva tai liikennepelosta kiljuva, kohta lautaselle päätyvä sika. Ja samaan aikaan välttelet itse astumasta työmaamonttuun, jota ei todellakaan ole merkitty varoitusnauhoilla. Roskienpoltosta tulee tummaa savua, tienvarsikapakassa pelataan biljardia ja juodaan malarianestolääkkeeksi giniä, niska palaa keskipäivän auringossa, punamulta tarttuu hikisiin jalkoihin. Alhaalla siintää Afrikan suurin järvi, sen pinnalla tasapainottelee kalastajia eukalyptusveneissään. Afrikkalaista arkea, joka ei näin kerrottuna kuulosta ehkä kovinkaan kiinnostavalta, mutta joka kyllä lumoaa kaltaiseni heikot ja itsekurittomat.

Näin monessa pätkässä kirjoitettua blogitekstiä en ole koskaan suoltanut. Osa siitä on kirjoitettu hyvissä ajoin ennen Suomeen paluuta, ennen muuttokamojen pakkauksia, ennen suurimpia tunnekuohuja, sellaisen moniaistillisen observointikiiman aikana joka ennen lähdön konkretisoitumista edelsi. Osa taas niiden suurien tunnekuohujen ytimessä, kun jännitti lähteä, ahdisti hyvästellä, pelotti pääseekö Neema koneeseen. Jokunen pätkä ilmestyi tekstiksi Amsterdamissa välilaskulla ja loput Suomessa, kun kaikkea on ehtinyt hetken pureskella ja hieman jäsennellä. Koska tätä on kirjoitettu niin monessa vaiheessa, kappaleet tai tekstin osat voivat tuntua täysin toisistaan irrallisilta ja omilta jutuiltaan. Olkoon niin, en halunnut muuttaa jo Ugandassa kirjoittamiini pätkiin mitään jälkikäteen. 

Lopun aikoja

Viimeiset päivät Afrikan kotona ovat olleet itselleni niin tunnesekamelskaisia, etten ole mitenkään pysynyt päineni mukana. Viimeisiin Ugandan viikkoihin on mahtunut myös paljon tapahtumia, joiden takia aika on tuntunut liitävän laittoman nopeasti. 

Ystävämme Tim ja Ruby menivät naimisiin toukokuun alussa Victoria-järven rannalla. Harvoin on häissä niin värikkäästi pukeutunutta porukkaa, se täytyy sanoa! Ja tunnelmaa ei voi muutenkaan kovin jäykäksi haukkua; kakunleikkuun yhteydessä sulhanen poksautti jokusen samppanjapullon auki ja aivan verstappenina alkoi antaa juhlapukeisille vieraille sekä vaimolleen virkistävää suihkua. Tämän jälkeen ei tosiaan hienosteltu tiskiä tuottavien samppanjalasien kanssa, vaan neljä pulloa kuplivaa kiersi vieraiden joukossa suusta suuhun tautiylläreitä haalien. 

Muutama yö ennen Suomeen paluuta naapuruston entinen kyläpäällikkö ja meidän rajanaapurimme jäi näkemään viimeisiä uniaan kotisänkyynsä. Hautajaisjärjestelyissä ei juuri aikailtu; jo aamupäivällä istuivat tontilla ukot ringissä bambupilleistä ponua ryystäen ja ruumiinvalvojaishengestä nautiskellen. Seuraavana päivänä vainaja pakattiin viimeiselle bussimatkalleen ja lähdettiin hautaamaan lähimmäisporukan kera Kisoroon, josta hän oli maallisen vaelluksensa aloittanut. 

Teimme muutaman yön päättäjäisreissun Jinjaan, jossa Laura pääsi ratsastussafarille kylien ja metsien läpi Niilin varteen, josta maisemat olivat kyllä yhdet parhaista Ugandan reissulla. Itse pööpöilin odottelemassa juuri tuolla rantapätkällä, jaarittelin mangopuun alla koiriensa Nickyn ja Jaguarin kanssa makoilevan Faroukin kanssa ainakin tunnin ja vain fiilistelin värien kirjoa punamullan, vihreän heinikon, mangopuun syvänvihreiden lehtien ja sinisen taivaan, joka heijastui yllättävän tyynen joen pinnasta. Sen parituntisen aikana ehdin moneen kertaan ajatella, miten Afrikassa tuntuu, että näkösuodattimiin on lisätty värikylläisyyttä vähintään viisikymmentä prosenttia. Niilin rannassa ei äänimaisemaankaan juuri mahtuneet kuin lintujen laulu ja heinäsirkkojen siritys, satunnaiset koirahaukut ja rannalla venettä rakentavien miesten vasarapaukutus. Yritin imeä näkymiä, ääniä ja tuoksuja niin hartaudella, että tuohon seesteiseen parituntiseen Niilin rannalla voisi mielessään palata aina. Kyllähän tämä tuhkajäänteiden päätepysäkiksi ihan passaisi.

Samalla reissulla kävimme vielä itäisemmässä Ugandassa päiväreissulla. Olimme päättäneet, että emme raijaa kaikkia vaatteita ja keittiötarvikkeita mukanamme Suomeen, vaan päädyimme lahjoittamaan ne World visionin kautta niitä tarvitseville. Erinäisten paperinpyörittelyjen jälkeen ajoimme erääseen kylään, jossa meille esiteltiin paitsi World visionin projekteja muun muassa hunajatuotannon parissa, myös kummilapsitoimintaa. Vaatteille, astioille ja muille hyödykkeille löytynee käyttöä helposti.

Ensimmäiset isommat haikeudenpuuskat iskivät juuri tuolta reissulta Entebbeen palatessa, savimökkikylien, miesten ludo-rinkien, suurten puiden varjoissa leikkivien lasten, pensasaitojen päällä kuivuvien värikkäiden pyykkien, riisipeltojen, papyrussoiden ja kaiken sen punamullan, auringonkukkien ja sinisen taivaan luoman maiseman vilistessä silmien edestä.

Tanssitutti

Mehiläisfarmihommia

Viimeisenä perjantaina meidän oli tarkoitus mennä Ukolle ja Niinalle syömään ja saunomaan. Koska perunat ottaisivat vielä aikansa kypsyessään, lähdimme 2Friendsiin drinkeille. Siellä hedelmämehu-kookosginikesäjuoma suussa fiilistellessä kävi sitten ilmi, että meille oli Ukon ja Niinan toimesta järjestetty vielä veneristeily Victoria-järvellä. Yllätyyyyyys! Tästä oli ollut puhetta paljon aiemminkin, mutta emme olleet saaneet aikaiseksi varata venettä. Pari tuntia pilvettömältä taivaalta paistavan, laskevan oranssiin taittavan auringon kanssa, lasi valkoviiniä ja erinomaista seuraa - voi todeta, että kelpasi rannalla kireitä siimoja virittelevien kalastajaukkojen touhuja katsella. Auringonlasku järvellä oli kuin postikortista. Eukalyptusveneellä tasapainottelevat kalastaja laskevan auringon valossa, takanaan sininen järvi, sininen taivas ja täysikuu. Vaikka Äiti Maa yritti hätistellä merisairauteen ja matkapahoinvointiin taipuvaista ärhäkällä sivuttaisaallokolla, vatsa kesti urheasti. Risteilyn jälkeen otimme mopokyydit Ukolle ja Niinalle, jossa makuhermoja syleilevä neljän ruokalajin illallinen alá Ukko odotti syöjiään, ja Harvian legend 300 tarjosi tämän reissun viimeiset löylyt. Näitä iltoja tulee vielä ikävä.

Viimeinen illallinen Ugandassa, 2Friendsin ravintolassa venähti yllättävän pitkälle yöhön. Pöydän antimista tuli nautittua useammankin illan edestä, mikä näkyi valtavana siivous- ja pakkausinnottomuutena sinä päivänä, kun noita velvoitteita ei enää juuri passannut siirtää. Lento lähtisi, jaksaisi sitä varten pakata tai ei. Onneksi pizza- ja Nile Gold-turvotus helpotti iltapäivän edetessä.

Uganda 

En tiedä, jääkö tämä kirjoitus tämän blogin viimeiseksi. Jos sellaiset tahot, jotka itseäni suuremmista asioista päätöksiä tekevät sen suovat, ainakaan tämä ei ollut viimeinen reissuni Afrikan mantereelle. Vähintäänkin tämä kirjoittuu ensimmäisen osan päätöslukuna. 

Siitä on noin yksitoista kuukautta, kun punamulta pölähti keltaisten addujen alla pitkästä aikaa. Seuraavien kuukausien aikana jo ennestään kulahtaneet popottimet ehtivät saada itseään koristamaan eksoottisen - joku voisi sanoa törkeänkin - punamultapeitteen. Tuohon aikakauteen on mahtunut niin paljon hämmästeltävää ja kummasteltavaa, että sen verbaalipurku vaatisi blogitekstiä hintsusti suuremman alustan. Valehtelisin jos väittäisin, ettei se ole ollut koko elämäni siisteintä, kokemusrikkainta ja värikkäintä aikaa. Aikaa sellaisissa ajattomissa rattaissa, joista pois hyppääminen on tuntunut raskaalta.

On selvää, että ensimmäiset kuukaudet Ugandassa menivät täysin ruusunterälehtiä ja samppanjaa-tyyppisessä alkuhurmoksessa, jossa jokainen järven ylle kohoava aamuaurinko näytti edeltäjäänsä kauniimmalta, jokainen katukulttuurissa vastaantuleva eriskummallisuus edellistään siistimmältä, jokainen oman puun avokado toistaan houkuttelevammalta ja  riippumaton ylle kaartuva tähtitaivas joka ilta aina vain suuremmalta, läheisemmältä ja tähdet kirkkaimmilta. Kuherruskuukautta toisensa perään. Hyi olkoon, miten imelää, tiedän. 

Pitkässä reissussa asioihin kuitenkin jossain vaiheessa tottuu, mieli turtuu. Eksotiikasta häviää ekso sekä tiikka, aluksi erikoisilta ja raikkailta tuntuvat asiat arkistuvat. Etenkin, kun pääasiallisesti elämä pyörii yhdessä kaupungissa, johon ehtii jo kotiutua. Samat asiat kuin aina ennenkin; on sähkölaskuja, vesilaskuja, kännykkäoperaattorimaksuja, ruoanlaittoa, siivoamista (en voi kehua olleeni mitenkään liian aktiivinen), pyykinpesua (kts. ed.), kompostinkaivelua, sadepäiviä, jolloin kylänroskikselta paskaa valuu järjestään meidän kotiportin edustalle. Käytettyjä kortonkeja rakkaudenliemineen ja paskavaippojen riekaleita. Kadunkulmassa haisevia koiranraatoja. Aamuja, jolloin kukon kiekaisu ei olekaan mikään juhlallinen herätysfanfaari vaan tavallinen, huomaamaton ääni kaikessa siinä auditiivisessa sekametelisopassa. Iltoja, joina upea tähtitaivas onkin pelkkä taivaalla makaava itsestäänselvyys. Päiviä, jolloin pääasiassa paikallisessa kulttuurissa ihastuttavat seikat saavatkin verisuonet pullistelemaan päässä ja silmät hapuilevan ulos kuopistaan kuin näkymättömällä teelusikalla nostelemalla. Näitä päiviä oli, mutta en valehtele todetessani niitä olleen vajaan vuoden aikana vähän. 

Kun reissun loppu lähenee ja aika-avaruustason resurssien rajallisuus alkaa hahmottua, tuo kaikki eksotiikka palaa jälleen entistä ehompana ja ainakin minusta tuntui, että juuri keväällä Suomessa lomailun jälkeen arvostus kaikkea pientä kohtaan nousi moninkertaisesti - jos mahdollista. 

Jään kaipaamaan kävelylenkkejä Entebben kaupungissa. Rashidin rolex-lättyjä, naapurin maman pilaantuneita kananmunia ja räkäistä naurua, puisista kottikärryistä ostettuja ananaksia. Aina yhtä rumia marabuhaikaroita kylän roskiksella, Chiwengan kuraisia tassunjälkiä housuissa ja paidoissa, Neemaa jahtaamassa jokaista näkemäänsä kanaa jokaikisellä koiralenkillä Ugandassa. Paikallisten setien maailmanparannusrinkejä mangopuun varjossa. Aurinkoa, joka valuu seitsemän jälkeen illalla alas taivaankantta vauhdilla, jonka voi nähdä silmällä. Auringonlaskun jälkeistä kajoa. Hiiligrillejä katujen varsilla. Lapsen pään kokoisia avokadoja, itsetehtyä guacamolea.

Kaupustelijoita kadunkulmissa, monotonista Für Elise-tunnaria rohtotohtorin kauppafillarista. Rouheaäänisiä, taivaspaikkoja jakavia saarnamiehiä Kampalan ruuhkissa, autojen väleissä pauhaamassa. Tuoreita avokadoja, passionhedelmiä, mehukkaimpia mangoja koskaan. Oman pihan banaaneja ja makkarapuuta. Ibiksen huutoa.

Leffailtoja Entebben Numaxissa, jossa kaiuttimet olivat joka kerta tuhota tärykalvot ja ilmastointi jäädytti jalat - ja silti maanantaileffaperinteestä oli pidettävä kiinni. 

Niitä hämmennyksentäyteisiä fiiliksiä, joissa silmät pullistuvat päästä ja paikallinen logiikka ei ihan mahdu tajuntaan; 'eeethän sä nyt noin sitä tee..?' ja kun hän tekee sen juuri niin. Kun tilaat ravintolasta kanan rintafileetä ja tarjoilija kysyy että well done vai mikä kypsyysaste. Täydellisellä vilpittömyydellä. En uskaltanut kokeilla medium rarea, edes läpällä. 

Sitä, kun prepaidia ladatessani myyjä varmisti, että meneehän lataus varmasti oikeaan osoitteeseen; "Somali?" (Joonas SAMULI). 

Iltoja, joina oranssi aurinko putoaa kohti maailman reunaa ja sen yli kutsumuksenaan jakaa valoaan muillekin, toisella kannenreunalla roolia ottaa kirkas kuunsirppi. Kun sirkkojen siritys peittää alleen kaiken paitsi keskusmoskeijasta kaukaisena raikaavan rukouskutsun, kun naapurista leijailee grillatun kanan tuoksu, kun pihan takanurkassa vilahtelee kiiltomatoja, kun tähdet ovat kosketuksen päässä, kun tuuli heiluttaa banaaninlehtiä, kun aika tuntuu mittaamattomalta määreeltä.

Ilta Kidepossa. 

Ajattomuus

Niin monia hyvänpäivän tuttuja katukuvassa; naapurin mamaa pienen vihanneskojunsa kanssa, Lunyo roadin pastorismiestä raamattuineen, ruohonleikkaaja-Davidiä, jolta englanti ei taittunut sitäkään vähää kuin itseltäni, mutta ruohonleikkuu tapahtui viimeistään pari päivää myöhemmin kuin sen oli sovittu tapahtuvan, eli hyvissä ajoin. Merry supermarketin myyjää Joania, Victoria Mallin vartijaa Jamesia, sekä Four turkeysin kulmilla aamupäivällä pelti kiinni pällistelevää Isaacia. 2Friendsin islantilaista omistajaa Hinrikiä ja huikeaa Jinjassa asuvaa veljeään Ellertiä, saksalaisia ystäviä Simonia ja Jasminia, jotka itsekin yllättäen muuttavat takaisin Eurooppaan alkavana kesänä. Etenkin meidän suomalaiskommuunia; Niinaa, Ukkoa ja Anssia sekä Samia ja Sarahia. Saunailtoja, eukalyptuslauteita, Ukon kulinaristisia taidonnäytteitä, Police-koiran sireeniulvontaa. Myöhään menneitä maailmanparannusiltoja.  

Sitä mahtavaa ja iloista, mykkää Manchester United-fania, jonka kanssa hyvänpäiväntutustuin Magaran Rodina-pubissa kevään Champions league- ja valioliigapelien tiimoilta ja jonka iloiset tervehdykset saivat aina hyvälle mielelle. 

Ihmisten hyväntuulisuutta, sitä mentaliteettia, ettei ole niin kiire etteikö ehtisi hymyillä tai jutella. Toki se joskus ärsyttikin, mutta meillä mukakiireisillä ja niin pirun tärkeillä voisi joskus olla muilta opittavaa. 

Koskenlaskukertoja Niilillä. Sitä kuolemanpelon ja adrenaliinin coctailmixiä, kun kumipaatti menee maailman mahtavimman joen kuohuissa nurin, yhtäkkiä olet pinnan alla, yrität muka olla rauhallinen ja panikoimatta. Kun pääset useamman ikuisuuden kuluttua pintaan ja alat juuri huutaa innosta, sinut kahmaistaan pimeyksiin uudestaan. Ja joka kerta se on yhtä siistiä! Ja joka kerta kylmä Nile maistuu yhtä hyvältä sen jälkeen. 

Nousevaa aurinkoa Afrikan suurimman järven takaa, Magaran kyläkeskuksen hulinaa ja vilskettä auringonnousun jälkeen. Teurastamon ikkunaluukulla roikkuvia vuohenruhoja, joihin meikänössykkä ei koskisi edes pitkällä tikulla. 

Rankkoja aamuyön sateita rummuttamassa kotimme peltikattoa, muhkeita ukkosia salamoineen horisontissa. Vartijankopin puoliksi irronnutta kattopeltiä ryskäämässä kovan tuulen armoilla. Puolen vuorokauden mittaisia sähkökatkoja silloin, kun hipaisupuhelimen akku oli nollassa. Juomaveden kantoa Merry Supermarketista kahdenkymmenen litran tonkka kerrallaan. 

Bodataksien tööttejä ja pärinää, monen eri kukon kieuntakuoroa naapurustosta, pensasaitaan juuttuneen vuohen avunhuutomääintää. Neemaa karkuun lentävien ibisten kiljuntaa, kaunisäänisen imaamin laulua keskusmoskeijalta. Nurmikkoon tömpsähtävän avokadon kumahdusta. Yöllistä portin vikinää ja kolinaa, kun Sam yrittää tulla tontille herättämättä Neemaa. Samin kovaäänistä haukottelua. Samin vilpitöntä voitontanssia, kun takapihalla odotti iso pullo Fantaa yötyön ratoksi.

Kiireettömiä aamukahveja, seesteisiä aamupäiviä, riippumattoa ja avokadopuun suurta varjoa. 

Jokaista aamuherätystä savannilla, suurten puiden silhuetteja auringon noustessa niiden takaa. Aamu-usvan seassa kosiskelevia etelänkruunukurkia, jonoissa käyskenteleviä kirahveja, antennihännät vipottaen heinikossa vilistäviä pahkasikoja. Puiden rungoilla irstastelevia simpansseja, tienvarsien laidoilla istuskelevia punapersepaviaaneja. Jälleen kuolemanpelkoa, kun yritetään pakittaa autolla vauhkoontunutta alfaurosnorsua karkuun. Taisi pikkuveljeni paskoa housuunsa, ehkä itsekin.

Iltapäivän kuumaa aurinkoa ja heinikkoon lepäämään paenneita antilooppeja, puun oksalta roikkuvaa leopardin häntää. Pariviikkoisia leijonanpentuja, jotka hakeutuivat äitinsä lähelle turvaan turisteilta. Suuriharjainen leijonauros on vielä kunnolla näkemättä. Vuorigorillakin.

Kosteita öitä sademetsässä, kun tiheä metsä on imenyt jonnekin kätköihinsä kaiken valon, niin ettei oikeasti näe edes kättään - ei mitään mahdollisuuksia. Kaatosadetta hakkaamassa sademetsämökin kattoa, kertoen mistä tuon metsälajin nimi juurensa juontaa. Simpanssien kiimahuutoja jostain satojen metrien päästä, rummutusta, reviirivartiointia. Puista roikkuvia liaaneja aivan kuin Tarzanissa. 

Usean tunnin vaellusta Mutanda-järveltä läpi kylien ja eukalyptusmetsien ylös Nkuringoon, josta  täysin tajunnanräjäyttävä näkymä alas kyliin. Kongon tulivuorijonoja horisontissa. Laskevaa aurinkoa ja vuori-ilman viileyttä. Mopomatkaa aikaisin aamulla, korkeuksista alas Kisoron kaupunkiin, täysikuun painumista vuorten taa ja nousevan auringon tilalle saapumista - valonkantajan vuoronvaihtoa.

Murchisonin putousten pauhua, Niilin vesimassan voimaa kun se yrittää raivoisasti paeta uomistaan. Putouksen yllä roikkuvaa sateenkaarta, sen päässä patsastelevaa colobus-apinaa. 

Savannia, sademetsää, kukkuloita, tasankoa, tulivuoria, vesistöjä. Pohjoisen polttavaa aurinkoa ja lounaisosan öiden kylmyyttä. Eukalyptuksen tuoksua, Kadam-vuorelta puhaltavan tuulen karheutta, leijonan öistä mourintaa, ugandalaisen kahvin tummaa makua.

Hymyjen, värien, äänten ja auringon lämpöä. Valoa, punamultaa. 

Kotia. 

Kotikatu, Lunyo road. 

Magaran kyläkeskus aamulla

Tie Nakiwogoon. 

Entebben keskustassa on hulinaa, kuten aina iltaisin. Haluaisin nauttia, fiilistellä enemmän, kun näen Rashidin lättykojullaan, naiset myymässä haisevaa kirjoahventa kaupungilla kadunkulmassa ja bodakuskit asemillaan. Ylityöllistää kaikkia aisteja, täyttyä vielä ugandalaisesta illasta. Olon onttous tekee siitä kuitenkin melko vaikeaa. 

Lentokenttäparkissa meillä on Niinan kanssa pienenpieniä itkunpidätysongelmia. Ukko, Laura ja Sam hoitavat lähtöhalaamiset kadehdittavan helpon näköisesti, diplomaattisesti ja sulavasti. En ole koskaan ollut tässäkään kovin hyvä. 

Neeman häkki herättää lentokenttähenkilökunnan ja pääsemme jonojen ohi hoitamaan meikäläistä etukäteen ahdistavia byrokratia- ja tarkastusrutiineja. Onneksi Neeman kannalta kaikki menee hyvin. Paperit ovat kunnossa, kukaan ei käske ottamaan yhteyttä eläinlääkäriin ja lentämään huomenna. Meillä on ylipainoa matkatavaroissa, ja ylimääräinen ruumalaukku maksaisi kaksisataa dollaria, joten Ukko hoitaa taksin hakemaan ylijäämätavarat takaisin Lunyo roadille. Tulevat joskus perästä. 

Rajamuodollisuudet menevät rutiinilla. Neema pääsee virkailijoiden kanssa jo aloittamaan matkansa kohti Amsterdamia, me istumme lentokentän afrikkalaisen pelkistettyyn ravintolaan. Viimeinen Nile special hujahtaa sulavasti hermoille ja ikenille. 

Lähtöportille tepastellessa huomaan, että Entebben kentällä ymmärretään suklaan päälle. Fazerin suklaakarkkipaketteja löytyy muuten melko pikkuisesta tax free-myymälästä. 

Odotusaulassa olo on jo helpompi. Mielessä lähinnä keväinen Amsterdam sekä Skoda Cupin viimeinen lohkovaiheen ottelu Saksaa vastaan. Olen selvittänyt etukäteen, missä tuon pelin pääsee katsomaan, joten välilaskupäivän täyteaktiviteettia on järjestetty. 

Viimeinen vilkaisu pimeään Entebbeen lentokoneen ikkunasta. Nsamizin kukkulallakin näkyy vielä valoja, vaikka on jo keskiyö. Kuin kynttilöitä syksyisellä hautausmaalla. Suuri mustuus alla kertoo, että teemme lenkin Afrikan suurimman järven yllä. Lentokoneen ikkunasta näkyvästä pimeydestä ei koskaan uskoisi, kuinka valtava määrä väriä, valoa, ääniä ja elämää tuolta mustuuden syövereistä todella löytyy. Mantereen mystisyydestä, salaperäisyydestä ja seikkailtavuudesta se toki antaa osviittaa. 

Kone nousee korkeuksiin, kotien valot käyvät pieniksi ennen kuin ne kiedotaan mystiseen mustaan. Seuraavaan kertaan, Entebbe. Seuraavaan kertaan, Uganda. Seuraavaan kertaan, Afrikka. 

Seuraavaan kertaan, koti!