Erilaisesta naapuristani Ruandasta sekä maailman siisteimmästä mopokyydistä

Katselen taakse jäävää Nairobin suurkaupunkia palanut nenäni kiinni Kenya Airwaysin ikkunassa ja fiilistelen, että onpa siistiä olla reissun päällä pitkästä aikaa. Juuri Jomo Kenyattan kentältä Nairobista on alkanut ensimmäinen Afrikan matkani yli seitsemän vuotta sitten. Nostalgiaa on ilmassa, reissuinnosta puhumattakaan! Lento Entebbestä Kigaliin menee jo taakse jääneen Nairobin ja Burundin pääkaupungin Bujumburan kautta, mikä sinänsä on melkoista turhaan lentelyä, mutta minkäpä teet kun halvalla sai. Muutaman päivän reissu sisältää parin päivän pikavisiitin Ruandaan, josta matka jatkuu Ugandan puolelle - yhdelle niistä osista maata, joissa en ole koskaan päässyt käymään. Odotan reissun joka hetkeä innolla. Aurinko paistaa Afrikan taivaalla, alla kumpuilevat Burundin kukkulat. Vähän kauempana kimaltelee Tanganyika-järvi. Pidän sinusta, Afrikka!

Norsu ja aamuaurinko Nairobissa

Jossain Nairobin yllä

Kigali, Ruanda

Käydessäni ystäväni kanssa Ruandassa kolmisen vuotta sitten, tykästyin maahan kovasti. Olin ennen tuolloista visiittiä tuhasien kukkuloiden maahan lueskellut jonkin verran vuoden 1994 kansanmurhasta, mutta reissun aikana aihe muodostui entistä kiinnostavammaksi ja innostuin ostamaan muutamia kirjojakin kansanmurhaan liittyen. Tietynlaista kunnioitusta ja ihastusta Ruandaan lisäsi maan käsittämättömän nopean kehityksen näkeminen. Kontrasti kaksikymmentä vuotta takaisten verenvuodatusten, kolonian aikaisen rotuopin ja sorron sekä itä-afrikkalaisella mittapuulla uskomattoman organisoidun yhteiskunnan välillä oli sellainen, ettei Hakalan poika nutturatakkutukkansa kanssa sitä pystynyt käsittelemään ollenkaan. Silloista reissua himmensi sekä omani että reissukaverini vessarallin via Dolorosa, jonka joku ameeban pirulainen oli meille reissuohjelmaksi järjestänyt. Joka tapauksessa oli selvää, että Ruandaan haluaisin joskus palata.

Jos hänkään, luoja yksin tiesi että seuraava reissu Ruandan puolelle tulisi olemaan lyhyt lomamatka, ei suinkaan Suomen Lahesta vaan nykyisestä kotikaupungistani Ugandan Entebbestä, välietappi matkalla lounais-Ugandaan, Bwindin kansallispuistoon tutustumaan yhteen Ugandan parhaista lodgeista.

Ensimmäinen kulttuurishokki iskee noin kaksi minuuttia sen jälkeen, kun rajavirkailija on - saatuaan minulta seikkaperäisen selvityksen siitä, mitä aikoisin heidän maassaan tehdä, missä yöpyä ja minne matkani jatkuisi - lyönyt maahantuloleiman passiini ja toivottanut minut hillityn hymyn kera tervetulleeksi Ruandaan. Kilometreihin suhteutettuna kohtalaisen pitkän lentorumban, joka sisälsi parin tunnin varikkopysähdyksen ja koneen vaihdon Jomo Kenyattalla Nairobissa, jälkeen menemme suoraan maahantulobyrokratioiden jälkeen Kigalin lentokentän kahvilaan. Kaksi pientä pulloa vettä, kaksi pientä pulloa Fantaa, kiitos. Kuusi dollaria. Tuplahinta Ugandaan verrattuna. Ahaa, just just. Olemmeko kenties Kööpenhaminassa vai mitä täällä tapahtuu? Muistini palailee pätkittäin kertoen minulle, että Ruanda tosiaan taitaa olla hieman tyyriimpi maa oleskella kuin Uganda. Mikä tarkoittaa toisaalta sitä, että noin neljäkymmentä dollaria, jonka olin syömisiä varten vaihtanut Ruandan frangeiksi, olisi aika pirusti liian vähän tälle reissulle. Nöyrryn päätäni pudistellen nauramaan itselleni ja aivotoiminnalleni tai lähinnä sen olemattomuudelle.

Koska käteisvarantoja on niukasti, haluan ottaa tilanteen haasteena vastaan enkä paukkaa suoraan automaatille hakemaan lisää paikallista valuuttaa. Sen sijaan päätämme skipata taksin keskustaan ja lähteä etsimään julkisia kulkuvälineitä. Niitähän Afrikassa menee koko ajan, pieniä Hiace-minibusseja, joissa hiki haisee ja reggae raikaa, eikä kulttuurinautinto maksakaan pariakymmentä senttiä enempää. Vaan kun ei mene! Kulttuurishokki numero kaksi. Hetken ajattelen tulleeni kusetetuksi, kun kävelimme RN 3-pääväylän jalkakäytävällä kohti keskustaa, minibusseja etsien. Ei todellakaan ole mitään minibusseja. On mopotakseja, sekä kuskilla että matkustajilla vihreät kypärät. On oikeanpuoleinen liikenne, kaistojen välissä viheralueet palmuineen, on suojatiet joita kunnioitettiin ja Herra paratkoon; on bussipysäkit levennyksineen! Siis anteeksi mitä?! Eikä vitsi ole vieläkään ohi, busseissa ei suinkaan makseta käteisellä, vaan Kigalissa oli käytössä bussikortit. Sisään bussiin, kortti leimasimeen - piip - ja matkaan. No eihän meillä tietenkään mitään bussikortteja ole. Tässä afrikkalainen bisnesvainu tietenkin astuu jo esiin; pysäkillä poukkoilee punasilmäinen, aamupäiväkännillä uuden, iloisen päivänsä aloittanut jampparainen, joka leimaa korttinsa meidän puolestamme, kun me maksamme hänelle. Nerokasta!

Tasoton ja härski alapäähuumori ei ole koskaan juuri uponnut 

Kigalin kaduilta

Pääsemme siis bussiin ja matka kohti keskustaa alkaa. Ja kestää noin pari minuuttia, kun huomaamme bussin kääntyneenkin tyystin eri tielle kuin mihin olimme toivoneet. Hyppäämme seuraavalla pysäkillä pois ja pistämme reidet töihin, parin poikkikadun kautta kukkulan yli ja takaisin tielle, jota pitkin meidän piti alunperinkin kulkea. Yritämme uudestaan löytää bussia oikeaan osoitteeseen, mutta niitä on niin harvassa, ettei puoleen tuntiin näy yhtäkään. Pitkän matkan väsyttäneinä päädymme ottamaan mopotaksin ja pyydämme viemään aamupalalle erääseen kahvilaan, jonka olen interwebsiä selaillessani arvellut käymisen arvoiseksi.

Inzora Rooftop Café on kutakuinkin juuri sitä, mitä olen kaivannutkin. Ei missään nimessä paikka, jonka Afrikan lomareissullaan kokisi mitenkään elämykselliseksi tai jollaisia tulisi tähän maailmankolkkaan reppureissullaan etsimään - ei. Jokseenkin mukavuudenhaluisena kermaperseenä tällaisen pienen kirjakaupan yhteyteen pykätyn eurooppalaistyylisen hipsterikahvilan, joka tarjoaa paitsi loistavat näkymät Kigaliin, myös silmää miellyttävän sisustuksen ja näyttävät mutta yksinkertaiset annokset, kuitenkin kokee kotoisana ja virkistävänä vaihteluna. Paikalle on löytänyt muitakin länsimaalaisia ja ymmärsin kyllä miksi. Palvelu on iloista, länsimaisen tehokasta ja tunnelma kodikas. Nautin aamiaistoastistani salaatteineen ja cappuccinostani niin täysillä kuin väsymykseltäni kykenen, tietäen ettei näitä paikkoja liikaa tulisi vastaan Ugandan puolella, jonne matkamme huomenna taas jatkuisi. Täydellinen tunnin Out of Africa-kokemus.

Kuvut pullollaan ja mieli vähemmän nälkäkiukkuisena kuin ennen kahvilaan menoa lähdemme tepastelemaan kohti The Nest Guesthousea, josta olen varannut huoneen yöksi. Matkalla en voi kuin kummastella Kigalin katujen puhtautta, roskattomuutta, liikenteen järjestelmällisyyttä ja useampien hipsterikuppiloiden olemassaoloa. Pan-afrikkalainen hälinä sekä kaoottisuus, jonka logiikka on toistaiseksi jäänyt ymmärrykseni ulkopuolelle vaikka tiedän sen olevan olemassa, loistavat poissaolollaan. Afrikkalaisista suurkaupungeista voi harvoin käyttää adjektiivia viihtyisä, mutta Kigalista voi. Kansanmurhan jälkeiset katumusrahat, joilla länsimaat ovat ostaneet ruandalaisten anteeksiantoa 1990-luvun raukkamaisuudesta ja välinpitämättömyydestä, ovat tehneet hyvää Kigalin katukuvalle. Huolitellut puisto- ja viheralueet, toimiva infrastruktuuri, kattava ravintolatarjonta sekä luonnostaan kaunis, kukkulainen maisema tekevät Kigalista Afrikan melskeessä asuvalle erinomaisen pakopaikan arjesta. Toisaalta huomasin, että ne kokemukset, elämykset ja fiilikset, joihin olen afrikkalaisuudessa antanut itselleni luvan rakastua, ovat miedompia ja värittömämpiä kuin monessa muussa paikassa. Kigali vaikuttaa kaikessa toimivuudessaan viihtyisältä ja rauhalliselta kaupungilta, jonka ihmiset ovat jotenkin jämptejä ja monet länsimaisesta kantista katsottuna tyylikkäitä. Rakkauteni Afrikkaan ja afrikkalaiseen meininkiin perustuu kuitenkin pitkälti kontrastiin verrattaessa länsimaalaiseen elämään; letkeyteen, meluun ja melskeeseen, tiettyyn päämäärättömyyteen ja ajatuksiin; “tekiks toi just äsken noin?”, “only in Uganda" ja “eihän tää nyt vaan ole mahdollista!”, ja päällisin puolin sitä Kigalin keskusta-alueelta ei samalla tavalla ole löydettävissä. Kuten sanottua, tekee joka tapauksessa hyvää saada vähän erilaista meininkiä haisteltavaksi välillä. Myös swahilin kielen kuuleminen ja sen pienoinen puhuminen saa hyvänolontunteita aikaan ja muistoja Tansanian reissujen ajoilta.

Guesthouselle päästyämme otamme parin tunnin välikuoleman, jonka jälkeen lähdemme tepastellen kiertelemään Kigalin kortteleita. Alkuperäinen ajatus oli lähteä vierailemaan Genocide Memorial Centerissä eli kansanmurhamuseossa, mutta puolivaloilla meneminen ei tekisi oikeutta kyseiselle kohteelle. Kävely vaikuttaa mielentilaan passaavalta vaihtoehdolta. Kukkulaisessa kaupungissa huomaan olevani vielä enemmän hukassa kuin normaalisti. Omistan mahdollisesti tämän planeetan surkeimman suuntavaiston, mutta kun olen kaupungissa joka on pelkkää kukkulaa toisensa perään ja eri alueet ovat näkökyvyn ulottumattomissa, neula kompassissani osoittaa yhtä suurella todennäköisyydellä oikeaan suuntaan kuin ruletti pysähtyy nollaan. Ja minulla tunnetusti ei ole kovinkaan hyvä uhkapelionni, joten hukassa ollaan. Niin hukassa. Onneksi Lauralla sisäinen navigaattori pelittää luotettavammin. Joka tapauksessa pyörittyämme muutaman kukkulan ja alueen läpi löydämme takaisin guesthousemme kortteliin ja paikalliseen Repub Loungeen, johon välttämättä haluan mennä syömään illallista.

Ravintolavalinta ei osoittaudu ollenkaan hassummaksi; näkymä Kigalin ylle auringon painuessa mailleen on kaunis, tunnelma hyvä ja afrikkalaisista annoksista tehty paitsi maukkaita myös tyyliteltyjä. TripAdvisor ei valehdellut tälläkään kertaa, vaikka joskus toivoisinkin että olisin applikaatiolle vähemmän orjallinen. Koska olemme olleet liikenteessä puolestayöstä lähtien, nukkumaanmeno on ainoa harkittavissa oleva vaihtoehto illallisen jälkeen. Seuraava päivä olisi taas melkoista menemistä paikasta toiseen.

Aamulla vedämme myslit, passionhedelmät ja jogurtit nassukkaan kahvin ja teen kera ja kirjaudumme ulos guesthousesta. The Nest ei näyttänyt parhaita puoliaan, mutta siitä voi syyttää lähinnä naapurissa olevaa rakennustyömaata jossa sirkkeli lauloi iloisesti aamuseitsemästä iltakymmeneen. Täytynee antaa uusi mahdollisuus seuraavalla kerralla, puitteet olivat kotoisat ja paikan pyörittäjä Vincent kovin palvelualtis.

Kigali Memorial Center eli Ruandan kansanmurhasta

Koska eilen sielulliset resurssit eivät yksinkertaisesti siihen riittäneet, päätämme ennen Kigalista lähtöä käydä Genocide Memorial Centerissä. Itselleni se olisi toinen kerta, mutta aihe sinänsä on mielestäni erittäin mielenkiintoinen, eikä mielensä pahoittaminen ihmisen eläimellisestä luonteesta ole koskaan pahaksi. Ja viime kerralla fokus taisi olla enemmän siinä, että varoi paskantamasta housuunsa - kiitos vielä ameeba - kuin itse museon annissa. Onneksi ilo tuolloin oli kollektiivinen.

Käveltyämme hetken ja työllistettyämme paikallisia polkupyöräpirssejä saavumme Memorial Centerille. Se, että olen käynyt paikassa aiemminkin ja lukenut kansanmurhasta reilusti sen jälkeenkin, ei tee kokemuksesta yhtään vähemmän vaikuttavaa.

Sisäänkäynnillä

Kierros kansanmurhanmuseossa alkaa joka kerta pienessä auditoriossa, jossa näytetään videon muodossa haastatteluja kansanmurhasta selvinneistä, vuonna 1994 vielä pienistä ihmisistä, nyt aikuisista. Joku on menettänyt kansanmurhassa äitinsä, nähnyt hänet tapettavan tiesululla, toinen koko perheensä. Yksi on kansanmurhaajan lapsi, joka koko aikuisikänsä on yrittänyt saada isäänsä tunnustamaan tekojensa kauheuden. Videolla ihmiset kertovat, kuinka tilanne yhtäkkiä eskaloitui niin, että parhaat ystävät, naapurit, omien lasten kummit, perheenjäsenet, käytännössä kuka tahansa olikin ihminen, joka oli kääntynyt niin kylmäksi, että pystyi surutta tappamaan läheisensä. Yhdeksän ja puoli minuuttia hammasta purren ja sen jälkeen riemuisin mielin kohti museon muita osioita.

Ensimmäinen kansanmurhamuseon osio on tehty kertomaan Ruanda-Urundin ja Ruandan valtion ajoista paljon ennen kansanmurhaa. Osiossa käydään sekä kuvien että tekstin keinoin kattavasti läpi Ruandan siirtomaavaiheita. Valkoisena eurooppalaisena tekee luonnollisesti hävyttömän pahaa katsoa ja lukea faktaa siitä, kuinka köyhään mutta heimopoliittisesti vakaaseen maahan aletaan belgialaisten siirtomaaisäntien toimesta luoda rotuoppia. Siirtomaapolitiikka tuo toki Ruandaan paljon hyvää koulutuksellisesta ja taloudellisesta näkökulmasta katsottuna, mutta tuo tullessaan paljon kurjuutta. Kansa jaetaan tylysti kahtia sosio-ekonomisten lähtökohtien perusteella; yli kymmenen lehmää omistavat ihmiset ovat tästä edespäin tutseja ja sitä köyhemmät hutuja. Belgialaiset pitävät tutseja, noita hoikkia ja viisaita, Etiopiasta tulleita ruandalaisia, Ruandan kansan älymystönä ja kaikki poliittinen valta valuu käytännössä tutseille. Hutuja, joita on reilu enemmistö kansasta, pidetään enemmän tai vähemmän roskasakkina, Kongon viidakosta saapuneina, puissa asuvina vajakkikansalaisina. Belgialainen kolonialistipoppoo saa neronleimauksen ja yhtäkkiä ruandalaisilla on henkilöllisyystodistukset, joiden suurimpana prioriteettina on luonnollisesti kertoa henkilön rodulliset lähtökohdat. Nuo henkilöllisyystodistukset koituvat vielä monen ruandalaisen surmaksi vuosikymmenten kuluessa.

Katolinen kirkko, jonka belgialaiset ovat tuoneet ruandalaisten iloksi ja pelastukseksi, osallistuu rotuerotteluun aktiivisesti. Ruandalaiset eivät enää pidä itseään yhtenäisenä kansana vaan kollektiivisuus määrittyy heimoyhteyden perusteella.

Piispasmies

Henkilöllisyystodistus

Kun belgialaisten suosiossa ollut tutsikuningas Rudahigwa kuolee vuonna 1959, Ruandassa alkaa järjestelmällinen tutsien tappaminen. Pari vuotta myöhemmin Parmehutu-puolueen puheenjohtaja Kayibandasta leivotaan maan pääministeri. Vuonna 1962 Ruanda saa itsenäisyytensä. Poliittisesti Ruandaa pyöritetään yksipuoluejärjestelmällä, jossa vähemmistöporukalla tutseilla ei ole valtaa ollenkaan. Tiimalasi on kääntynyt ympäri, asetelma muuttunut päälaelleen siirtomaa-ajoista. Systemaattista suunnittelua tutsien eliminoimiseksi tehdään koko ajan. Myös Belgia tekee yhteistyötä Ruandan hallituksen kanssa, ja vuosina 1959-1973 yli 700 000 tutsia karkoitetaan maasta. Propagandaa tutseja vastaan jaetaan kansallisissa medioissa.

Tilanteet eskaloituvat 1990-luvun aivan alkumetreillä sisällissodaksi, jossa maasta karkoitetut ruandalaiset, tutsit ja liberaalisti ajattelevat hutut sotivat Ruandan hallituksen joukkoja vastaan. Poliittinen maisema ei muutu, tutsit eivät saavuta haluamaansa sotimalla.

Huhtikuun kuudentena vuonna 1994 piru on irti, kun presidentti Habyarimanan kone ammutaan alas sen laskeutuessa Kigalin lentokentälle. Alkaa viiden kuukauden ajanjakso, joka on luonnollisesti surullisin Ruandan historiassa ja yksi tappotehokkaimmista koko maailmassa. Arviolta miljoona ruandalaista saa surmansa muutaman kuukauden taisteluissa. YK-joukot, jotka on Ruandaan hankittu turvaamaan rauhaa, käsketään johtotasolta jo kansanmurhan alkuvaiheessa pois maasta. Siitäkin huolimatta, että kenraali Romeo Dallairé viestittää sähkeillä avun tarpeen olevan kriittinen ja akuutti. YK ja länsimaat sulkevat silmänsä kansanmurhalta, jossa aviomiehistä tulee vaimojensa murhaajia, parhaista ystävistä selänkääntäjiä, naapureista pettureita ja ihmisistä hirviöitä, Jumalan miehistä perkeleitä ja Herran huoneista helvetin esikartanoita. Museossa on kuva- ja videomateriaalia Kigalin kaduista, jotka ovat valtoimenaan ruumiita. Kymmeniä tuhansia lapsia jää orvoiksi, kansanmurha vaikuttaa jokaiseen perheeseen Ruandassa. Pitkään jatkunut manipulointi on saanut päätöksen, jonka maailma muistaisi pitkään.

Museossa on osio, jossa yksi huone on täynnä omaisten tuomia valokuvia ihmisistä, jotka kansanmurha vei mukanaan, yksi huone täynnä rei’ille hakattuja kalloja ja muun muassa uhrien reisiluita, sekä yksi huone, johon on kerätty uhrien päältä vaatteita, koruja ja muuta omaisuutta nähtäväksi. Tämä osa museota on erityisen vaikuttava, koska se antaa murhatuille kasvot, tekee kansanmurhasta eri tavalla todellisen turistillekin. Hammasta saa purra. Vaikka kasvoja murhatuille on kuvissa annetukin, tuhansia ruandalaisia elää epätietoisuudessa läheistensä kohtaloista.

Kansanmurhan kasvot.

Vuoden 1994 jälkeen alkoi valtion uudelleen rakennus. Museossa on erillinen osio Ruandalle kansanmurhan jälkeen, joka sinänsä on uskomatonta katsottavaa, kuunneltavaa ja luettavaa siitä, miten nopeasti yhteiskuntaa on alettu rakentamaan uudestaan sen jälkeen, kun sen pohja on tuhottu kokonaan. Uusi hallitus päätti, että Ruandan lippu vaihdetaan uuteen, koska vanha oli tahrittu liian monen raiskatun, tapetun, karkoitetun, selkään puukotetun ja petetyn ruandalaisen verellä. Lipun uudistuksen lisäksi kaikki aloitettiin alusta. Suuren prosentuaalisen osuuden kansasta menettäneen maan oli pakko yhtenäistyä, alkaa rakentaa yhteiskuntaa yhdessä ruandalaisina - vailla heimo- tai rotuerottelua. Mikäli videoihin ja lukemiini kirjoihin on uskominen, ruandalaiset ovat yhtenäistyneet kansanmurhan jälkeen käsittämättömällä tavalla. Ei ikinä uskoisi, millä tolalla terveydenhuolto, koulutus- ja työllisyysnäkymät voivat olla maassa, joka on tuhottu täysin parikymmentä vuotta takaperin.  Länsimaat ovat häpeällisen silmien sulkemisensa jälkeen toki kehitystä tukeneet monin eri tavoin.

Museon piha-alueella on puutarha, johon on tehty muistomerkki kansanmurhan uhreille. Sitä pidetään tärkeänä uhrien jälkeläisten hiljentymispaikkana, jonne ihmiset tulevat muistelemaan läheisiään ja kokoontumaan yhteen muiden muistelijoiden kanssa.

Vaikka museo jättää Ruandan kehityksestä, nykytilanteesta ja tulevaisuudesta varsin optimistisen kuvan, on syytä olla toivomatta liikaa liian pienessä ajassa. Mitään Shangri-la:ta lienee kohtuutonta odottaa rakennettavan kauttaaltaan traumatisoituneelta kansalta, kun rakennusvälineinä ovat suru, tuska, epätieto, katkeruus ja toisessa kädessä toivo. Suunta on joka tapauksessa oikea.

Kohti Ugandan rajaa

Infoähkyissäni museokierroksen jäljiltä katson, että kävelymatkallamme Nyabugogon bussiasemalle sattuu olemaan indonesialaista ruokaa tarjoava Borneo Kigali-ravintola. Aikamme oletetussa sijainnissa pyörittyämme päätimme, että meitä on kusetettu, ravintolaa ei ole, kaikki on meitä vastaan, Ruanda on paska maa, varmasti emme ota taksia emmekä mopoja ja lähdemme jääräpäisyyteni johdattamana etsimään jotain muuta syötävää. Kaikki Afrikassa vierailleet tietävät, että ruokaa on koko ajan ja joka paikassa - vähintään ranskalaisia ja kanaa. Jännä juttu, mutta tällä kertaa niitä ei satu olemaan missään, ennen kuin olemme kävelleet kukkulalta toiselle ja naamallani virtaavasta hiestä saisi varmasti kerättyä saavillisen talteen. Sitten löytyy. Simba cafe, paikallinen ostarikahvila. Odottelun jälkeen pizzat tulevat ja jopa maistuvat ihan hyviltä. Sinänsä risoo, että tiedän meidän olevan aikaisintaan puoli neljältä bussissa, suuntana Ruhengeri - kaupunki lähellä Ugandan rajaa.

Harvoin täällä hommat menevät ihan suunnitelmien mukaan, mutta hei - istutaan puoli neljältä bussissa, kun se ahtaa itseään ulos Nyabugogon täyteen tupatulta asemapihalta. Löytyyhän se kaaos Kigalistakin, bussiasema hiprakkaisine sisäänheittäjineen, tavarankantajineen ja ruokamyyjineen on juuri niin afrikkalainen kuin kuvitella saattaa. Lähtö tapahtuu kuitenkin poikkeuksellisen nopeasti ja laskeskelen että teoreettiset mahdollisuudet olla rajalla ennen pimeän tuloa ovat pienet, mutta olemassa.

Ruandaa kutsutaan tuhansien kukkuloiden maaksi, eikä suotta. Heti kaupungista päästyämme hyväkuntoinen asfalttitie menee vuoroin jyrkkää ylä- ja alamäkeä, kierrellen kukkuloiden varrella olevia pieniä kyliä, joissa sinisellä Primus- tai keltaisella Skol-olutbrändillä maalatut tienvarsipubit voittaisivat Lintsin Vekkula-talon lattiakaltevuudet kertaheitolla. Ehkä muutama olut vaikuttaa tasapainoaistiin sen verran, että yhtäkkiä lattiat tuntuvatkin suorilta kävellä. Mistä noista tietää.

Matka Ruhengeriin, joka on bussin päätepysäkki ja viimeisin iso kaupunki ennen Ugandan rajaa, kestää Kigalista noin kaksi ja puoli tuntia. Aurinko valaisee upeasti kukkuloiden rinteisiin ripoteltuja savi- ja tiilitaloja, tee- ja maissiviljelmiä sekä enenevissä määrin lisääntyvää eukalyptusmetsää valollaan, joka illan hiipiessä muuttuu kauniin kullankeltaiseksi. Jyrkässä ylämäessä pari paikallista fillarilla liikkujaa on keksinyt napata kiinni rekan peräpuskurista. Jäniksenä ylämäki taittuu varmasti mukavammin. Aurinko valaisee enää kukkuloiden lakia, laaksot kaukana alhaalla ovat menneet tämän perjantain osalta jo varjon maille. Istun bussin viimeisellä penkkirivillä, sen keskipaikalla, nojaan takaikkunaan ja ihastelen ympärilleni. Kukkuloiden lakien lisäksi aurinko kultaa muutaman suuremmankin huipun edessämme; suuret tulivuorten massiivit jakavat juurensa niin Ruandan, Ugandan kuin Kongonkin maaperään. Se, miten upeita paikkoja voikaan olla olemassa, ei tähän tajuntaan meinaa mahtua.

Bussifiilinkejä

Ruhengeriin saavumme juuri kun aurinko vetelee tältä perjantailta viimeisiään. Linja-autoaseman kuhinasta nappaamme taksin, jolla jatkamme rajalle ja siitä edelleen koti-Ugandan puolelle. Ruhengerista lähdettyämme taivas ripottaa maltillisesti ja varsin hellästi vettä, ja taksin ikkunan ollessa auki eukalyptuksen ja sateen tuoksu tuntuu pitkän päivän jälkeen virkistävältä.

Ugandassa

Rajamuodollisuudet menevät hyvinkin nopeasti. Ruandan puolella tosin tietokone on sanonut itsensä irti joten maastapoistumiskaavakkeet täytetään manuaalisesti kynällä ja paperilla. Ebolan varalta mitataan kuume, ja ilmeisesti sitä ei ole, kun Ugandan puolelle pikaisen viisumin leimaamisen jälkeen päästään. Otamme vielä taksin Kisoron kaupunkiin, jossa kirjaudumme sisään Countryside Guesthouseen, tapaamme seuraavan päivän trekkioppaamme Moseksen ja painumme myöhäiselle illalliselle Traveller’s Restiin. Järkyttävän kokoisen spaghetti bolognesen jälkeen nukkumatti paukkaa sisään niin nopeasti, etten pysy perässä.

Olimme tilanneet aamiaisen seitsemäksi, jotta puoli kahdeksalta matkamme voisi jatkua kohti varsinaista kohdetta. Näin tuhtia aamiaista en hetkeen ole Ugandan majoituksissa saanutkaan; isohko banaani, ananasta, vesimelonia, kaksi paahtoleipää ja paistettuja munia ja termari kahvia. Ja juuri kun tuskailen edellisten kanssa tunkien paahtoleipää väkisin suuhuni koska en kehtaa jättää syömättäkään, tarjoilija tuo lautasellisen niin syntisen hyviä paistettuja perunoita ja sipulia, etten todellakaan voi vastustaa vaan lapan koko satsin iloisena massukkaan. Täysin optimaalinen olotila koko päivän vaellukselle kohti Nkuringoa.

Trekkausta ja afrikkalaisia melahommia

Saan kuin saankin pullollaan olevan reissuröllykkäni raahattua mukaan ja hetken päästä olemme jo tien päällä kävelemässä Kisoron kaupunkialueelta kohti Mutanda-järveä. Aamuinen aurinko on jo noussut taivaalle lämmittämään viileän yön jälkeen paljastaen komeat tulivuoret suoraan takanamme. Ihmiset ovat kävellen jo liikenteessä, kantamuksiensa kanssa kohti toria menossa ja muutamia mopon tööttäyksiä kuuluu sieltä täältä. Aamun tunnelma vaihtuu huomattavasti seesteisemmäksi, kun jätämme asfalttitien taaksemme ja suuntasimme metsäpolulle jatkaen matkaamme kohti järveä. Reittimme kulkee kukkulan rinnettä pitkin vielä aamu-usvaisen laakson yllä, ja kukkulanrinteiden välistä katsoen voi nähdä Mutanda-järven kimaltavan edessä päin kirkkaan sinisenä. Kasvusto on hyvin erilaista kuin Entebben kukkuloilla ja huomaamme täällä kasvavan myös mäntymetsää. Olen haistavinani pihkan tuoksun, mikä lisää muutenkin hyvään fiilikseen kotoisuutta. Kylien lapset juoksevat meidät nähdessään välittömästi poluille tervehtimään ja pyytävät meitä ottamaan heistä valokuvia. Lasten innostuneet huudot kuuluvat vielä jonkin aikaa sen jälkeenkin, kun olemme jatkaneet kylästä eteenpäin.

Saavumme järven rantaan pykätylle pubintapaiselle, jonka laiturilla paikalliset naiset ovat pyykinpesuhommissa ja yksi mies nostanut juuri rapumerran ylös järvestä, esitellen punaisia, harvinaisia järviherkkuja - joskin vielä eläviä sellaisia, meillekin. Pelottavan kapeannäköiset eukalyptuskanootit odottavat melojiansa rannassa, joten teemme työtä käskettyä ja nousimme kahteen kanoottiin jatkaaksemme matkaa järven poikki. Ei ole näitä kanootteja tehty lahtelaiselle sohvaperunan tarakalle, mutta reunoja raapien takalisto saadaan lopulta runnottua veneeseen. Eukalyptustikkuja saa vielä Entebbessäkin repiä perskannikoista. Afrikkalaiset melat käteen ja menoksi. Melomme järven poikki noin kahdeksan kilometriä parin tunnin ajan. Mikään kiire ei ole ja hyvä niin, sillä minulle siunaantuneilla Mikki Hiiren käsivarsilla, väärällä melontatekniikalla ja painavalla, puisella kanootilla vauhtia juuri enempää riittäisikään.

Järvellä näkyy jonkin verran erilaisia lintulajeja, mutta koska Lake Mutanda on pienenpieniä silverfishejä lukuunottamatta lähes kalaton järvi, ei lintujenkaan määrä pääse läheisen Bunyonyi-järven lukuihin - ei edes lähelle. Pikkukalojen onkijoita näkyy rantakaislikossa eukalyptusveneissään ja juuri ennen rantautumistamme yksi iäkkäämpi herrasmies tulee vastaan useamman rapupyydyksen kanssa. Näkymät järveltä ovat mielettömän kauniit, joka puolella näkyy vehreitä kukkuloita eukalyptus- ja mäntymetsineen. Alhaalta ylös rinteisiin katsoessa sitä tuntee itsensä melkoisen pieneksi.

Parin tunnin melonnan jälkeen seuraa pidempi kävelyosuus, joka alkaa kohtalaisen hapottavalla ylämäkiosuudella jyrkkää kukkulanrinnettä ylös. Vaikka olen pitänyt rappus- ja intervallitreenejä aina lähinnä signaalina tekemisen puutteesta ja resurssien hukkana, en voi kieltää etteikö moisista taustaharjoitteista olisi tässä hommassa hyötyä. Ensimmäisen rinteen ylös päästyämme, vastaantulevien ja innokkaiden lastenkekaroiden tervehtiminen suulla osoittautuu mahdottomaksi, koska happi loppuisi varmasti kesken jos hengittämiseen keskittymisen sijaan latelisin latteuksia. Huiskutan kädellä että moromoro. Seuraavan viiden tunnin aikana tulee nähtyä monenmoista kylää ja kyläläistä, edelleen ihan mielettömiä maisemia, syötyä pakattu lounas eukalyptuspuun varjossa, todettua ettei litra vettä riitä mihinkään ja käytyä pienenpienessä kyläkaupassa ostamassa pari pulloa vettä ja yksi marjalimppari, joka huljahtaa nassukkaan noin kolmessa ja puolessa sekunnissa.

Lepiä, maisemia ja täyshoitoa

Lopulta, jalat sopivasti rakkuloilla ja naama paloauton värisenä istahdan Nkuringo Bwindi Gorilla Lodgen loungen terassille, johon samoin tein tuodaan kylmää mehua ja josta näkymä Ruandan ja Kongon rajojen suuntaan on yksi upeimmista koskaan. En yksinkertaisesti voi lakata ihmettelemästä, että jotain tällaista voi olla olemassa. Lodgen henkilökunta ei yksinkertaisesti voi lakata ihmettelemästä, miksi valkoiset ihmiset tulevat lodgelle kävellen ja meloen Kisoron kaupungista, kun autollakin pääsee eikä ole kuulema paalusta kiinni.

Vietämme Nkuringossa pari yötä, jotka menevät kuin siivillä. Ensimmäinen ilta on lähinnä trekistä toipumista, laskevan auringon viimeisten säteiden tuijottelua niiden osuessa vuorten seinämiin, neljän ruokalajin illallisen nauttimista sekä viilenevän illan fiilistelyä punaviinilasin ja takkatulen kera. Koska olemme yli kahden kilometrin korkeudessa, yöt ovat suhteellisen kylmiä. Täällä optimaalisen nukkumislämpötilan mahdollistuminen on toteutettu niin, että jokaiselle nukkujalle on oman unen valtakuntansa sisään tuotu kankaalla päällystetty kuumavesipullo lämmittämään. Toimii!

Painavaa pilveä

Batwat

Käymme tutustumassa Nkuringon alueella myös Batwa-heimon elintapoihin opastetun kierroksen keinoin. Kyseessä on joidenkin antropologien mukaan jopa yli 60 000 vuotta Afrikan sademetsissä asunut pygmiporukka, joka on elänyt metsässä erittäin askeettista elämää pienriistaa metsästäen, omia kansantanssejaan tanhuten ja puumajoissa möllöttäen. Ugandassa heimo on joutunut erittäin epäedulliseen asemaan, sillä heidät on Bwindin muututtua kansallispuistoksi vuonna ajettu valtion toimesta pois omalta elinalueeltaan, eikä tätä ole koskaan kompensoitu. Kuten kuvitella saattaa, hyvin omaehtoisesti ja erakoituneesti elävän heimon minkäänasteinen integroituminen yhteiskuntaan on äärimmäisen vaikea tehtävä, sillä nyky-yhteiskunnan ja Batwa-ihmisten väliset kysyntä-tarjontasuhteet eivät kohtaa. Tällä hetkellä myös jokainen turisti, joka tukee heimoa tutustumalla heidän elinkeinoihinsa oikeasti mielenkiintoisen ja hyvän kierroksen kautta, ja ehkä käyttää jokusen dollarin ostamalla Batwa-käsitöitä suoraan tekijöiltä, on heimolle elintärkeä. Kierros on mielestäni äärimmäisen kiinnostava paketti historiaa ja kulttuuria. Etenkin vanha Batwa-mies, joka meille paikkoja ja tapoja nahkahatussaan ja -liivissään esitteli, saa minulta täydet sympatiapisteet, kun hän pienen lapsen innolla puhuu meille heimokielellään suu vaahdoten ja kädet vispaten. Ja kyllähän sitä aina täytyy kunnioittaa ihmisiä, jotka saavat tulen tehtyä ilman Coltia tai tulitikkuja. Ei puulla puuta vasten hangaten roviota tehdä kuin Muumeissa. Lisäksi batwojen itsepanema hunajaolut kuulosti mielenkiintoiselta, vaikkakaan tuskin vetää vertoja Stållhagenin moiselle.

Batwa-kierroksen jälkeen kävelyni takaisin lodgelle on melkoista kärvistelyä ja hampaiden kiristelyä, kun jalkani ovat edellispäivän vaeltelusta vielä aivan rikki, poikki ja hajalla. Päästyäni terassille juon kaksi isoa kuppia kahvia. Nkuringo Bwindi Gorilla Lodgessa on eräs erittäin kiva pienisuuri etuus; kahvia, vieläpä hyvää sellaista, saa ilmaiseksi juuri silloin kun mieli tekee. Perintötekijät ovat Hakalan pojalla sellaiset, että kaikki mitä voi syödä tai juoda menee varmasti alas, mutta jos se vielä on ilmaista, tulee väkisinkin ajatuksia siitä, josko paratiisi onkin jo täällä. Hajotettuani kahvipannuni joitain viikkoja takaperin en ole kahvia juuri juonut, joten se maistuu erityisen hyvältä nyt.

Toinen ilta Nkuringossa menee vain ja ainoastaan rennosti ottaen. Seuraava päivä tulisi olemaan pelkkää matkustamista, joten energiaa ja henkistä latautumista tarvitaan. Lasillinen punaviiniä seuraksi ei ole yhtään pöllömpi valinta, varsinkaan kun liikaa hyviä viinejä ei maasta löydy. Illallisella on pääruoaksi tilapiaa, joka on niin mehukasta että melkein itkettää. Henkilökunta hoitaa pyynnöstäni meille pari paikallista mopojamppaa aamukuudeksi, jotta pitkä kotimatka voi alkaa. Ei muuta kuin kuumavesipullo töihin ja nukkumaan.

Sielunhoidollinen mopomatka

Istun punaisen Boxer-mopon kyydissä, sellaisen, joita valtaosa ugandalaisista bodakuskeista käyttää. Tie Nkuringosta Kisoroon on surkea ja kuoppainen - kun keskittyminen herpaantuu pahemmissa töyssyissä, olen liukua pois kyydistä. Olemme juuri lähteneet Nkuringon majoituksestamme, nautiskelin vielä pari isoa kuppia hyvää kahvia ja vedin nostalgiapäissäni weetabixeja kitaan. Ne olivat parempia kuin muistin. Kiitimme aamiaisesta ja muutenkin loistavasta palvelusta, tippasin henkilökuntaa ja sovimme, että ensi vuoden puolella tulemme varmasti uudestaan, silloin gorillatrekille. Mopokuskimme olivat odottamassa meitä jo parkkipaikalla, eläköön täsmällisyys! Juuri nyt matkanteko on hidasta tien epäkunnon vuoksi. Vaan mikäpä tässä, seikkailua kerrakseen. Keskellä ei-mitään, täysin pilkkopimeässä mopon selässä matkustaen kuoppaisella hiekkatiellä, jossa ainoa valo kehnojen ajolamppujen lisäksi on valtavana,  keltaisena pallona kaiken mustuuden seassa ja jo kovin matalalla meitä tuijottava kuu - yrittäen näyttää niin kauniilta ja vakuuttavalta kuin osaa, ennen kuin valontuojan vahtivuoro Afrikan taivaalla vaihtuu.

Naureskelen aamupöhnässä ajatukselle, että minä joka pelkäsin lapsena kuollakseni kävellä muutaman kymmentä metriä valaistulla pururadalla päästäkseni kavereilta kotiin pimeän aikaan, istun pilkkopimeässä mopon selässä ilman kypärää, vain muutama kilometrin koko mustan Afrikan kaiken pimeyden äidin, Kongon demokraattisen tasavallan, rajalta. Joka tapauksessa, vedän raikasta, viileää vuoristoilmaa keuhkot täyteen ja nautin matkasta. Ketään ei liiku vielä missään. Vain me, mopojen ajovalojen liike milloin tiessä, milloin heiluen taloissa ja puissa tien profiilista riippuen, vain Afrikan musta yö suuri, keltainen kuu sen ainoana valonkantajana.

Aamu valkenee jostain kukkuloiden takaa, ensin hyvin ohuena valona, joka antaa kylien ihmisille merkin lähteä liikkeelle. Ohut valo vahvistuu nopeasti tehden kaiken näkyväksi. Ihmisiä tulee vastaan tiellä koko ajan enemmän, ihmetellen valkoisia turisteja reppuineen töyssyisellä tiellä mopojen kyydissä. Aamuaurinko maalaa taivaan kaarteet hetkeksi pehmeän punaisiksi. Kun tie ajoittain kiemurtelee auringon puolelle, tunnen kevyen lämmön poskillani muuten viileässä aamussa. Raikkaassa ilmassa tuoksuu milloin eukalyptus, milloin pihka, välillä ohiajavien lava-autojen vuoksi myös vahva pakokaasu. Viima saa silmät vetisiksi. Viimeisiä maskuliinisuuden rippeitäni ajatellen ainakin toivon sen olevan syy vetistelylleni.

Mopon kyydissä heräilyä

Kylissä on jo elämää, lapset kävelevät kouluun, kallionlouhijat hakkuineen ovat menossa auton lavalla työmaalleen. Toiset ovat ottaneet pyörät alleen suuntanaan Kisoron kaupunki. Tie kiemurtelee kukkulan rinteessä, josta aukeaa sanoinkuvaamattoman kaunis näkymä alas laaksoon, jossa yö on vielä läsnä ja kyläläisten viljelmät paksun usvakerroksen peittämät. Laakson pohjalla etelänkruunukurjet etsivät aamukasteen kostuttamasta maasta syötävää. Pienemmätkin linnut ovat heränneet sirittämään, yksi pienempi puu tien varrella on aivan täynnä pienten, keltaisten lintujen pesiä ja ihmettelen, miten noin pienistä olennoista voi lähteä niin paljon ääntä.

Töyssyisimmät tienpätkät taitavat olla jo takana päin, ja tie viettää selkeästi alas kukkuloilta. Vasemmalla edessämme siintää Mulehe-järvi, jonka taustalla olevan kukkulan takaa aurinko yrittää jo päästä näyttäytymään. Yksinäinen kalastajamies meloo kanootillaan keskellä järveä. Pyydän kuskia pysähtymään pariksi sekunniksi, että saan kännykälläni napattua kuvan näkymästä. Mulehe-järvi jää taaksepäin ja sen isosisko, meille tutumpi Mutanda on pian erotettavissa kauempana oikealla puolella. Järvien väliin sijoitetun kylän asukkailla on kadehdittavan hyvät maisemat joka puolelle.

Lake Mulehe

Horisontissa tulivuoria

Aurinko on noussut itäisten kukkuloiden yläpuolelle ja Mutoleren kylän talot ja ihmiset saavat kylpeä sen oranssinkeltaisessa valossa. Aamun valo talojen seinillä ja ihmisten kasvoilla on jotain uskomatonta. Suoraan edessä näkyy Sabyinyo-tulivuori, joka ulottuu niin Ugandan, Ruandan kuin Kongonkin puolelle. Ennen kuin tie vaihtuu pomppuisesta hiekkatiestä asfalttiseen, ennen kuin olemme kuin varkain saapuneet  Kisoron bussiasemalle, jossa vahva ammoniakin käry vie järjen, ennen kuin tajuan perslihasteni olevan itseasiassa isosti puuduksissa ja kämmenselän rakkuloilla sen hinkattua ilmeisesti housuihini pahimmissa pomppuvaiheissa, ja ennen kuin huomaan uskollisen reppuni revenneen vaelluskenkieni painosta, tajuan edellisen puolitoistatuntisen olleen ehkä elämäni upein reissupätkä missään. Puolitoista tuntia täyttä sielunhoitoa ja ruumiinrääkkiä. Aamun dopamiinituotannosta jäänee helposti varastoon koko päivän kestävälle bussimatkalle.

Maisemia ja musiikkivideoita

Jaguar-bussi lähtee Kisorosta kohti Kampalaa yllättävän aikaisin, vain vartin aikataulusta myöhässä. Otan ennen matkan alkua matkapahoinvointilääkkeen, koska varsinkin alkumatka Kabaleen asti on kohtalaisen kiemurainen ja bussiin on rakennettu kuskinhytin ja matkustamon väliin seinä, ettei eteenpäin näkeminen olisi vahingossakaan mahdollista. Onneksi ikkunoita voi sentään pitää auki. Ensimmäiset pari tuntia on maisemiensa puolesta kaunista, kukkulaista ja vehreää katsottavaa. Kabalen läpi ajaessamme huomaan Airtel-putiikin, josta kolme vuotta sitten hain varastetun puhelimeni tilalle uuden, halvimman mahdollisen Itel-älykännykän. Liikkeen tytöt olivat vakaasti sitä mieltä, että näytimme reissukaverini kanssa viikingeiltä. Kai he olivat ottaneet numeronkin talteen, kun whatsapp-viestejä alkoi tulla tasaiseen tahtiin. Sitä en muistanut, että Kabale oli näinkin iso kaupunki, mielessäni olin hahmottanut sen paljon, paljon pienemmäksi.

Mbararan kaupungissa pysähdymme lounastauolla. Bensa-asema lounaspaikkana ei ole paras mahdollinen, täältä ei näytä saavan mitään lämmintä ruokaa, eikä lihavartaiden, samosojen tai grillatun maissin kaupustelijoita näy liioin täällä heitäkään. Onneksi ostin Kabalesta vessassa käydessäni pussillisen mukavan kirpeitä omenoita paikalliselta pikkupojalta. Tulevat tarpeeseen verensokerin laskiessa. Maisemat ovat muuttuneet huomattavan paljon tasaisemmiksi ja tienvarsikyliä on tihenemään päin.

Alan laskeskella, että mikäli tämä vauhti jatkuu, saatamme olla perillä Kampalassa ennen pimeän tuloa. Välillä epätoivo meinaa iskeä, kun bussi pysähtelee pienissäkin kylissä vailla oikeastaan mitään näkyvää tarkoitusta - ainakaan ketään ei hyppää kyytiin eikä kyydistä. Välillä bussin lipuntarkastajasetä käskee kuskin pysäyttää ja menee tienlaidan vihanneskojuille vertailemaan, mistä saisi parhaan näköisiä jamsseja edullisesti. Bussi on ahdettu istumapaikkoja myöten täyteen, ja käytävän täydeltä istuu myös ihmisiä jonossa. Tunnelman voi valehtelematta sanoa olevan tiivis. Matkustamon ja hytin välisellä seinällä olevasta telkkarista raikaavat koko kymmentuntisen matkan ajan samat, järkyttävän dramaattiset musiikkivideot. Yhdessä nainen ei pidä mieheltään saamasta kohtelusta, paiskoo telkkarin lattialle säpäleiksi ja polttaa olohuoneen sohvan. Jälkimmäinen on ehkä huonoiten tehty kohtaus musiikkivideoiden historiassa. Siitähän se riemu bussissa repeää, kun afrikkalainen naisartisti laulaa valkoisesta poikaystävästään, jota hänen perheensä ei hyväksy, koska mies ei ymmärrä afrikkalaisten hedelmien eikä maissipuuron päälle, vaan laulajan mukaan syö vain suklaata ja karkkia. Videon katselijat ovat innoissaan valkoiselle miehelle naureskellessaan ja kyllä minuakin heidän reaktionsa huvittaa, videosta puhumattakaan. Laitan napit takaisin korville ja volyymia sen verran, että Red Hot Chili Peppers peittää varmasti kaiken tuon kamalan älämölön alleen.

Mahtavia musavideoita

Jaguar posottaa iloisesti jo Kampalan esikaupunkialueilla. Näyttäisi siltä, että Kampalasta pääsemme jatkamaan valoisan aikaan kohti Entebbeä. Laura käy sanomassa kuskille, että tiputtaudumme pois upouuden Kampala-Entebbe-moottoritien liittymän kohdalla. Fjällräven-reppuni on revennyt bussimatkan aikana lisää, mutta olen tyytyväinen, että pitkä bussimatka on ohi. Olemme olleet kaksitoista tuntia syömättä paria omenaa enempää, joten tuntuu hyvältä ajatella, että tunnin päästä olemme kotona ja toivottavasti illallispöydässä on jotain nälkää siirtävää. Matkalla Entebbeen laittoman suuren näköinen täysikuu nousee Kampalan rakennusten välistä. Ympyrä sulkeutuu, ajattelen, kun päivä alkoi kuun ollessa yhtä matalalla ja kadoten maailman reunan yli ja sieltä, eri kohdalta pyöreää reunaa se palaa entistä pyöreämpänä, entistä suurempana toivottamaan meidät tervetulleeksi kotiin.

Kotona

Entebben kaduilla on jo pimeää ja päivän hulina alkaa olla ohitse. Kävelen ohi Rajidin rolex-kojun, missä aina yhtä iloinen muslimi käristelee rolex-lättyjään ihmetellen, miksei meitä ole näkynyt. Huutelen mennessäni käyneeni Kisorossa ja Rajid päivittelee matkan pituutta. Illalliskohteessani katugrillillä grillatun kanan myyjät tappelevat asiakkuudestani. Valitsen kaverin, keneltä en ole koskaan mitään ostanut, ihan testimielessä. Kenneth, jota yleensä olen suosinut, ei näytä olevan pahoillaan kerettiläisyydestäni vaan tulee ystävällisesti jutulle. Kun rasvaiset kanat lilluvat paperipussissa vielä rasvaisempien ranskalaisten kanssa, harkitsen hetken mopokyytiä kotiin. Eiköhän tässä kuitenkin ole istuttu tänään tarpeeksi, mietin ja lähden laahustamaan kohti kotia ja illallispöytää. Olen vieläkin kovasti fiiliksissä muutamien viime päivien annista, etenkin aamun mopomatkasta. Reissu todellakin kannatti tehdä, vaikka nyt tuntuu hyvältä olla kotona taas. Entebben ilta on lämmin.

Kanagrillihommia