Vuohiravia ja kampalalaista sushia

Rakas reissupäiväkirja. Minulla on sekä hyviä että huonoja uutisia. Aloitan jälkimmäisistä, sillä lukija saa heti nautittavakseen afrikkalaisen arkiviadolorosani ja toisaalta oman kirjoitusterapiani kannalta on hedelmällisempää jättää itselleen positiivinen mieli kokonaisuudesta, olkoonkin se sitten huijaamalla keinotekaistu.

Syyskuu. Niin, ja tässä minä taas hikoilen kuin joulua odottava sika Afrikan aamuauringon paisteessa, syksyn ensimmäisenä lauantaina. Sydämeni särkeneenä, sillä olen olosuhteiden pakosta teenjuoja, jo toista päivää peräkkäin. Jonkin korkeamman, universaalin voiman on täytynyt huomata orastava kahviriippuvuuteni, kiusaantua siitä ja päättää ottaa ohjat käsiinsä tuhoten kahvintekovälineeni oman käteni kautta. Pieni kolahdus lavuaarin reunaan ja  lasinen pannu pirstaleiksi eikä paria desiä Arvid Nordqvistia pelastanut enää mikään - herkästä sydämestä puhumattakaan. Muistellen erästä sanontaa paskat housussa rypistelystä päätän olla uhmaamatta maailmankaikkeudellisia tahtotiloja, siispä keitän lisää vettä ja huljuttelen ugandalaisia pussukoita mukissa niin kauan, että nesteen väriä analysoidessa joku saattaisi luulla sitä edes laihaksi kahviksi. Mummo tosin opetti, että laihan kahvin tarjoaminen ei ole se häpeä pienimmästä päästä, joten sikäli parempi olla analysoimatta ennen kuin mieli muuttuu vielä kurjemmaksi.

Menee tämä näinkin

Toinen jalkapalloni on puhjennut. Potkaisin sen takapihamme vesihanan vipuun, ja se otti itseltään ilmat pois.

Karkkivarastoni ovat ehtyneet. Tervapirut ovat loppu, hedelmäsalmiakkiautot ovat loppu. Kaikki on loppu.

Syksyn varkain hiipiessä vuodenajattomaan Entebbeen on tapahtunut mielekkäitäkin asioita. Laura löysi täältä läheltä perulaisugandalaisen naisen pitämän ratsastustilan, joka käytiin toteamassa varsin rauhoittavaksi paikaksi koirineen, kissoineen, kanoineen, kukkoineen, lehmineen, aasineen ja hevosineen. Jopa minä lievästi hevospelkoisena uskalsin poukkoilla  elukoiden seassa, vaikka ne kaikki vapaana painelivatkin. En oikein tiedä, milloin itsestäni on kuoriutunut edes hitusen eläinfiilistelijää, mutta onhan niissä jotain rauhoittavaa. Ratsastus Suomeen ja Ugandan muihin ratsastuskohteisiin verrattuna on täällä halpaa, joten Laura meinasi ruveta käymään tilalla enemmänkin.

Meidän banaanit ovat alkaneet kypsyä! Viikko sitten ei ollut vielä ainuttakaan keltaista banaania, mutta kun ketsuppipullo aukesi, rupesi nimittäin tapahtumaan. Eilen otimme koko banaanimöhkön alas puusta (heinästä) ja nyt olisi kymmeniä syötäväksi kohtalaisen pikaisella aikataululla, ennen kuin muurahaispirulaiset vetävät ne ensin. Linnut olivat niiden vielä heinässä kiikkuessaan käynyt vetämässä oman siivunsa kotiin. Nyt saa banaanilettuja, voi kun olisi tuoretta mustikkaa kaveriksi, nii-in.

Hedelmäsokerihumassa kekkuloinnin lisäksi olemme ehtineet heittää pari kokemusrikasta reissua Entebben ulkopuolellakin, kerryttämässä historiaa paikallisen urheilun ja kulttuurin parissa, ruokaa luonnollisesti unohtamatta.

Paikallisissa raveissa

Elokuun viimeisenä lauantaina kävimme harrastamassa hieman kulttuuria ja urheilua. Ja mikäpä sitä sopisikaan paremmin suomalaiselle penkkiurheilijalle viihdykkeeksi kuin vanhat kunnon ravit. Toto75 ja mitä näitä nyt oli. Ainoana, pienenpienenä erona suomalaiseen ravitapahtumaan olisi se, että tätä ei sponsoroisi Veikkaus vaan kenialainen olutbrändi Tusker ja radalla eivät suinkaan kirmaisi satojen kilojen hevosravurit vaan kilpanumerolaput kyljissään jopa normaalia hölmistyneemmän oloiset vuohenressukat. Tapahtuma kantaa nimeä Ascot Goat Races 2018.

Kisapäivänä saavumme pelipaikoille noin tuntia ennen ilmoitettua alkamisaikaa, yhdeltätoista aamupäivällä. Paikalla ei ole juuri ketään, mitä pidän pienoisena pettymyksenä tapahtuman harvinaisuuteen ja somemainontaan nähden. Tapahtuman Facebook-sivulla informaatio aikataulusta on ollut afrikkalaiseen tapaan vajaata, ontuvaa ja ristiriitaista. Huomaamme, että alkamisajankohtaa siirretään Facebookissa vielä tunnilla eteenpäin - todennäköisesti joukkokadon vuoksi. Afrikkalaista tapahtumaorganisointia on havaittavissa jo  tuloportilla, jossa yksi vartijoista ottaa sytkärit tapahtumaan osallistujilta pois. Alueelle sisäänpäästyämme huomaamme kuitenkin, että oluttiskiltä saa ostettua sekä tupakkaa että tulentekovälineitä. Eläköön logiikka!

Kisapaikkana on Speke Resort Munyonyo, laspalmashenkinen paratiisihotelli Victoria-järven rannalla Kampalassa. Hotellissa on useita ravintoloita ja baareja järvenrantagrillistä aina viikinkibaariin, hyvinvointia manikyyristä hierontaan, urheilua punttisalista squashiin. Onpa siellä vielä lenkkipolutkin tehty hotellialueen sisälle, joten joku voi tulla ja viihtyä viikon tai kuukauden, kertoa käyneensä matkailemassa eksoottisessa Afrikassa, käymättä lentokenttäkyytiä ja Victoria-järven risteilyä lukuunottamatta kertaakaan majoituksensa aitojen tuolla puolen.

Odottelemme kisojen alkua juomalla virvokkeita tarjoilualueella. Ymmärrän heti tehneeni virhearvion jättäessä aurinkorasvan kotiin. Vaikka taivasta peittääkin ohut pilvikerros, kuumuus niskassa ja kaulalla kertoo heti, että ensi yönä saattaa Hakalan poikaa vähän kuumottaa nukkuessa. Käymme tilaamassa heti alkuun burgerit kisaravintolasta - kun ei vielä ole jonoa, ruoat varmasti tulevat nopeasti eikä tarvitse myöhemmin väentungoksessa jonotella. Heh! Vaan eipä tulleetkaan. Kokkeja oli ravintolakatoksessa varmasti vähintään kaksikymmentä, mutta kahden liha- ja kahden kanaburgerin tulossa meni varmasti ainakin puoli tuntia. Ja puhutaan kuitenkin burgereista, joissa käytetään valmispihvejä. Naureskelin paskaisesti itsekseni, että myöhemmin päivällä kun asiakkaita on hieman enemmän kuin neljä kappaletta, saa pihvejä käännellä jo vähän eri tahtiin tai voi tulla kokkiseurueelle korvamakiaa.

Parin tunnin aikana paikalle valuu kuin valuukin muutakin raviurheilukansaa, niin paikallisia kuin muita länsimaalaisia, ihmettelemään vuohein kirmaamista, syömään grilliruokaa, lyömään lempivuohensa puolesta vetoa ja mitä nyt muita syntejä keksivätkään tehdä. Minä lyön viisituhatta paikallista rahaa ensimmäisen lähdön numero vitosen, Goat Speedin puolesta. Ensimmäisen kierroksen jälkeen luulen jo voittaneeni rahaa kun Goat Speed laahustaa ensimmäisenä maaliviivan yli. Livon huulia kielelläni, kuulen likaisten ugandanshillinkien kilinän pääni sisällä. “We are the champions" alkaa yhtäkkiä soida, leijun ilmassa, kaikki muuttuu vaaleanpunaiseksi… ja taas mustaksi. Vuohen reppanien pitää sittenkin juosta vielä pari kierrosta lisää. Kisa ja vedonlyönti ei tunnu näitä tyyppejä kiinnostavan pätkääkään, lähinnä ahdistavan. Määkijät jäävät välillä haistelemaan yleisöä yhdessä ryppäässä, ja ehkä syömään ruohoa, jolloin kirittäjäsedät tulevat takaa ison patjansa kanssa ja patistavat eläimet jälleen liikkeelle. Jossain vaiheessa homma alkaa jo tuntua siltä, että näinköhän tässä hintsusti oltaisiin eläinrääkkäyksen puolella. Vaikka mistä noista tietää, eivätpä ne vuohet täällä muutenkaan hirveän ylellistä kohtelua tunnu saavan. No, minä en kuitenkaan hommasta voitolle jää, katselen joitain eriä vuohiravia, mutta enimmäkseen keskityn istumaan pöydässä ja haistelemaan meininkiä Tusker Malt Lagerin ja muun porukan kanssa. Se pitää vielä mainita, että vaikka aluksi hiljaista olikin, väkeä on meidän poistuessamme viiden aikaan jo hyvinkin reippaanlaisesti ja vaikutti siltä, että sitä on tulossa iltaa kohti vielä lisää. Me suuntaamme Entebbeen, Four Turkeys Pubiin katsomaan Valioliigaa.

Turisteina Kampalassa

On helpompaa selittää ihmisille, mitä Ugandan kaoottisella pääkaupungilla Kampalalla on heille tarjota, jos on käynyt siellä itse ja edes yrittänyt tutustua paikkoihin. Oma kokemukseni Kampalasta on aiemmilta Afrikan reissuilta jäänyt paitsi negatiiviseksi, myös vajaaksi - ainoa asia, josta olen aiemmin jaksanut kaupungissa ottaa selvää siellä käydäkseni, on ollut Yasigi beer garden; Itä-Afrikan ensimmäinen pienpanimo Kampalan Kololossa. Tämä tapahtui marraskuussa 2015. Olut oli harmillisen väljähtänyttä ja hapotonta, vaikka paikka itsessään oli viihtyisä. Nyt se on kuitenkin purettu ja kuopattu, ei täällä käsityöläisoluille vielä ole kysyntää. Sen sijaan Kampalassa hyvinkin on muita syitä vierailla, kun asiaa oikein tutkiskelee.

Otamme aamulla taxin eli matatun eli daladalan eli hiaceminibussin Entebbestä. Matka Kampalan Kibuyeen kestää noin tunnin, paikalliseen tapaan auton pysähtyessä noin viidentoista metrin välein ottamaan kyytiläisiä tai pudottamaan vanhoja, tai kysymään josko joku haluaisi tulla kyytiin tai että mitä sinun siskosi perheelle tänään kuuluu ja pelaako kukaan sinun heimostasi Ugandan maajoukkueessa ja niin edelleen. Matkanteko ei ole nopeinta mahdollista, mutta siinä on afrikkalaisen rento ja hyvä meininki. Onneksi minua on siunattu näin lyhyellä varrella, muuten kolisisi pää kivuliaasti kattoon koko ajan.

Olemme päättäneet, että kun ei ole sinänsä kiire mihinkään, vältämme mopotaksien käyttöä ja sen sijaan tallustelemme muutaman kilometrin keskustaan. Siten tulee nähtyäkin enemmän. Matkalla kohti pahinta kaaosta kävelemme satojen tienvarsikojujen ohi ja voi valehtelematta sanoa, että astiankuivauskaappia ja käsityöläisoluita lukuunottamatta tarjolla on sitten aivan kaikkea pienelintarvikkeista ruohonleikkureihin ja jalkapalloista moottoriveneisiin. Keskusta on oma, kuuma ja intensiivinen itsensä. Sadan metrin matka ei taitukaan ihan minuutissa tai kahdessa, kun tasapainottelee ihmisten, autojen ja mopojen keitoksessa yrittäen vielä jotenkin säilyttää suuntavaistonsa, mitä ei tähän päähän oltu siunattu sitten muutenkaan liiaksi. Keskustan kadut ovat loppumaton sokkelo kangas- ja vaatekauppoja, pienelektroniikkaliikkeitä ja parin suurimman teleoperaattorin prepaid-kojuja. Käymme keskustan Shopritesta ja muutamasta Airtel-putiikista kyselemässä lippuja Uganda-Tansania-jalkapallomaaotteluun. Niitä ei vielä ole myynnissä. Naureskelen asian afrikkalaisuudelle, ei tietenkään ole myynnissä, pelihän on lauantaina ja nyt on vasta tiistai, idiootti! Jatkamme suosiolla matkaa, lippuja ei vielä yksinkertaisesti ole.

Löydämme lopulta ryysiksen läpi väljemmille vesille ja saavumme Kampala-nimisellä kukkulalla sijaitsevaan kohteeseen; Ugandan kansallismoskeijan portille. Menemme sisään pieneen ‘tourist info’-kyltein varusteltuun telttaan, jossa naisturistit hunnutetaan, jokaiselta peritään sisäänpääsymaksu ja josta lähdemme oppaamme Mohamedin mukana turistikierrokselle Afrikan toiseksi suurimpaan moskeijaan. Pytinki on valmistunut vuonna 2006, mutta virallisesti otettu käyttöön vuotta myöhemmin nimellä Gaddafi National Mosque. Libyan tuolloinen hallitsija Muammar Gaddafi rakennutti moskeijan lahjana Ugandalle, samalla tukeakseen ugandalaista muslimiyhteisöä. Gaddafin kuoltua 2013 nimi vaihdettiin Libyan uuden hallituksen toiveesta nykyiselleen ja kantaa siis nimeä Uganda National Mosque. Kiertelemme ensin moskeijan sisällä oppaan kertoessa moskeijan historiaa ja statistiikkaa sekä ihastellen moskeijan pieniä yksityiskohtia kaikessa suuruudessaan. Opas intoutuu lukemaan Koraania ja selittämään ensimmäistä Suuraa juurta jaksaen. Koska meidän on päästävä tänään vielä kotiin Entebbeen, mieluusti ennen iltaruuhkaa, sitä paitsi syötäväkin ennen sitä, vihjaamme kohteliaasti että mitäpä jos jatkettaisiin yläparvelle.

Yläparven kiertämisen jälkeen seuraa minulle henkilökohtaisesti se osuus, joka on jännittänyt kaikista eniten; nousu korkealle minareettiin kierreportaita pitkin. Haavanlehtenä vapisten, minareetin ulkoseinää tuijottaen ja välttämättä katsekontaktia kierreportaiden keskellä avautuvaan kuoleman pudotukseen selviän lopulta ylös asti, mistä olen tyytyväinen, koska maisemat Kampalan ylle ovat varsin komeat ja auttavat jokseenkin hahmottamaan kaupunkia paremmin. Mohamed antaa vielä kattavan selostuksen Kampalan historiasta sekä kertoo yksityiskohtia jokaisesta seitsemästä kukkulasta, joille ja joiden väleihin kaupunki rakentuu. Se mikä kiinnittää huomioni, on Mohamedin puheesta heijastuva kunnioitus ja arvostus muita uskontokuntia kohtaan, anglikaaneista sikhiläisiin. Miehen sanoista saa vaikutelman, että lähimmäisenrakkaus voi yltää yli uskontokuntarajojen, mikä lämmittää vanhaa kerettiläisvihaajaa suunnattomasti. Lämpö ei kuitenkaan riitä poistamaan kuolemanpelkoa siitä hetkestä, kun kierros päättyy ja minareetista pitäisi kavuta alaskin. Joka tapauksessa, kierroksesta Moskeijassa on hyvä aloittaa Kampalaan tutustuminen. Kaiken näkeminen ylhäältä käsin helpottaa hahmottamista huomattavasti, ja kaupungin historia kiinnostaa toki aina.

Kun historiaa, uskontoa ja politiikkaakin on tankattu tarpeeksi sielun murkinaksi, on sen temppelistäkin pidettävä huolta - nälälle olisi tehtävä jotain. Olen etukäteen katsonut interwebsistä muutamia ravintoloita, joissa Kampalassa käydessäni haluaisin käydä mussuttamassa. Yujo Izakaya kuulostaa sushinnälkään parhaalta vaihtoehdolta, vaikka tietyllä varauksella Afrikan ja sushin kombinaatioon suhtaudunkin. Ei muuta kuin uudestaan keskustan ihmisvilinän ja taksiparkkihelvetin läpi ja kohti Nakaseron aluetta.

Moskeijalta ravintolalle käpöttelee puolisen tuntia, joskin olemme pakotettuja käymään yhdellä ostoskeskuksella hieman tutkimassa rauhassa mobiilikarttaa ja päivittämässä päänsisäisiä kompassiajureita. Yujo Izakaya vaikuttaa siistiltä paikalta; tyylikkäästi laitettu ravintola terassilla, josta kaunis vehreä näkymä tuijoteltavaksi Kampalan pölyn jälkeen. Pihalla on myytävänä paikallista taidetta rahaihmisille. Vastaanotto on hyvä ja palvelu kiitettävää. Olen tietoinen, että juuri Yujo Izakaya on maan ainoa paikka, josta voi saada Indian pale ale-tyypin olutta, japanilaista Hitachino Nestiä, joten pyydän sitä ruokajuomaksi. No, se nyt tietenkin on ainoa olut, jota listalta puuttuu. Sikäli harmillista, että olin ajatellut ostaa ravintolan myymälästä niitä pari kappaletta kotiin karkkipäivän varalle. Enpä ilmeisesti ostaisi. No, otan Hitachino Nestin White Alen, mikä sekin maistuu erittäin raikkaalta vaihtelulta. Tilaan kahdeksan kappaletta californiarullia, joissa broileria, kurkkua ja avokadoa. Ja kyllä on Hakalan pentu onnensa kukkuloilla mussuttaessaan hyvää sushia sopivan tujulla wasabilla ja huuhtoessaan sen alas japanilaisella pöllöoluella! Melkein jopa herkistää. Euforia vain paranee, kun Laura ei jaksa syödä lohisalaattiaan loppuun, vaan saan popsia senkin. Kyllä voi mies olla onnellinen.

Istuskeltuamme ravintolassa tovin kiitän tarjoilijaa melkein itkien, että kyllä tuli hyvä mieli kun oli hyvä ruoka. Keittiöstä kokit vilkuttavat iloisesti meidän lähtiessämme, ei kai kukaan jaksa loputtomiin valkoisen miehen ruokaherkistelyjä tuijotella. Käymme ravintolan kyljessä heidän kaupassaan ostamassa riisiviinietikkaa ja bambumaton ja jäämme hetkeksi pitämään sadetta, kun luontoäiti sellaisen sopivasti järjesti alkavaksi. Ja mitäpä siellä kaupan jääkaapissa muuta olisikaan kuin sitä kauan kaipaamaani IPAa, joka seinän toisella puolella oli listan ainoa puuttuva tuote. Huokaan Ugandalle. Luovutamme kävelyn, otamme ravintolalta mopotaksit eteenpäin, suuntana Entebbe. Moskeijakierroksesta jäi erityisen hyvä mieli, kuten myös sushista. Ja täytyypä tulla uudestaankin, kun IPA on vielä maistamatta.

Vaiika, kahvipannu on rikki, tervapirut loppu eikä jalkapallosta ole kuin Neeman leluksi, olen tyytyväinen. Tänä lauantaina siihen on oikein erillinen syykin; Niina sai hankittua meille lopulta liput Uganda-Tansania-peliin Namboole Stadiumille! Kävin äsken kaupungilla pyörähtämässä, ja Entebben kaduilla painoi määrätietoista porukkaa Uganda Cranes-paidat päällä kohti Kampalan taxeja. Myös me lähdemme kohti Namboolea aivan kohta. Todennäköisesti tuo peli tulee saamaan kokonaan oman postauksensa.