Marraskuu ja varastetun puhelimen perinne

Kaikki on mustaa. Makaan unen pöpperöisenä sängyllä, peltikaton paukkeeseen heränneenä. Kaatosade rankaisee talomme kattoa. Pellin paukkumista kuuluu rytmittävän ukkonen. Olotila on niin kohmeloinen, että sängystä nouseminen takapihalle salamointia ihastelemaan kuulostaa mielessäni todella naurettavalta vitsiltä. Miten yöllä ahterinsa nouseminen voikin joskus tuntua niin suurelta vaivalta. Siitäkin huolimatta, että olen vähitellen oppinut rakastamaan lapsena pelkäämääni ukonilmaa. Muistan pienenä itkeneeni mummolassa silmät päästäni, lapsenuskossani rukoillen, että ei tarvisi ainakaan vielä tähän ukkosmyrskyyn kuolla. Eikä veljienikään. Sittemmin pelko on vaihtunut kunnioitukseksi. Luonto on kaikessa mahtavuudessaan isäntä, joka pakottaa polvilleen.

Pieneksi hetkeksi kaikki kirkastuu ja saatan nähdä koiran nukkuvan lattialla sängyn oikealla puolella seinää vasten. En ehdi laskea paria sekuntia kauempaa, kun Afrikan taivas jylisee ja ilmoittaa salamoiden välkkyvän aivan naapurissa. Sekunnin tuhannesosan ajan mietin, josko hakisin puhelimen latauksesta ja kirjoittaisin tunnelmia ylös. Turha vaiva, sen verran olen hereillä, että tiedän muistavani kaiken aamulla. Kuuntelen kun sade hakkaa rajusti peltiä luontoäidin kylvettäessä taloamme ja jossain lähellä jyrähtää taas. Ja taas. Mustaa, valkoista. Mustaa, valkoista. Mustaa.

Luontoäidin näytöstä

Aamulla auringon säteet tunkeutuvat kotiimme keittiön ikkunoista. Eletään marraskuun puoltaväliä, mikäli sisäänrakennetun kalenterini olet tässä-nappula on edes jokseenkin oikealla paikallaan. Öinen valo- ja äänishow on mielessä selkeänä. Unia en muista nähneeni, niin kuin en yleensä muutenkaan - joitain poikkeuksia lukuun ottamatta. Tämä ei ollut täällä ensimmäinen kerta, kun herään ukonilmaan yöllä. Usein sade- ja ukkoskuurot ajoittuvat Entebbessä aamuyölle, joskus aamuun. Pariin kertaan ukkonen on pauhannut myöhään illallakin ja luonto tarjonnut ilmaista ilotulitusta hämmästeltäväksi. Joskus ukkosen haltija on heittänyt salamalla niinkin taktisesti, että sähköt ovat olleet alueeltamme poissa aamusta iltaan. Vaan eipä ole erikseen tarvinnut suunnitella pakastimen sulatusta. Ja kynttilävalaistuskin on itselleni varsin mieleinen.

Enhän minä tiedä teistä, mutta itse en ole suomalaisen marraskuun ystävä. Ei kaamos varsinaisesti masenna, mutta kyllä minä sillekin alttiita ymmärrän. Tällaiselle antimaskuliiniseen sentimentaalisuuteen taipuvaiselle mielensäpahoittajalle se ei joka tapauksessa tunnu mieluisalta.

Marraskuuhan on sitä aikaa, jona kaiken ympäröi harmaus ja hiljaisuus. Tiedäthän, sellainen niin kumea hiljaisuus, että sydämen tylsistyneet lyönnit ja veren ahdistunut kohina kuuluvat lyijynraskaassa päässä selkeinä - ei mitään muuta. Torirakennuksen räystäältä tippuu kylmä vesipisara suoraan niskaan. Kesän hulina kahviloineen on poissa, kaupungin kulttihahmot mönkineet talviteloilleen. Toria kehystävien vaahteroiden lehdet ovat tulleet kiertonsa päähän, ensin eläväisen vihreästä niin kauniin punaisiksi, lojuen nyt ruskeina ja sateesta nuhjuisena asfalttia vasten. Taivas on sitä tylsintä harmaata sorttia vailla minkäänlaista värivaihtelua, muotoa tai eloa. Yksinäinen varis raakkuu katulampun päällä. Sitä keljuttaa.

Vesitihku on kylmää ja kiduttavan hidasta, miksei sitä voi räväyttää kerralla kunnolla vaikka vuorokauden, vaan pitää hissukseen tihutella kaksi viikkoa. Kun menee töihin, on pimeää. Kun tulee töistä kotiin, on pimeää. Kotikadun katulampun keltaisessa valossa näkyy tihkusadetta ja haavan lehdettömiä oksia. Jos aurinko on vielä olemassa, joku ilkimys on sammuttanut sen. Sama tyyppi, joka on siepannut huolettomasti lauleskelevat pikkulinnut ja vienyt piiloon. Vain varis raakkuu onnettomuuttaan, se on universumille vihainen. Harmaus porautuu niin syvälle ytimeen, että kun kirpeä pakkasaamu ikuisuuksien päästä koittaa, sitä taivaan sineä ja kuuraisissa omenapuun oksissa ilmestynyttä auringonvaloa joutuu oikein miettimään; mitä tämä on, mihin harmaani meni, ja mihin se eksistentiaalista ahdistustaan purkanut varis?

No, vaikka tässä nyt vähän maalaillaan depressiopiruja kaiken peittävälle harmaalle lakanalle, niin on siinä härmäläisessä marraskuussa hyvääkin. Yhtä asiaa eritysesti ikävöin. Loskakelejä ja lantraamattoman tuulilasinpesunesteen tuoksua. Sitä euforian tunnetta, kun paahtaa Karistosta Heinolan eteläiseen liittymään kuuttakymppiä pissapoikavipu pohjassa ja edes ajomatkan ajaksi saa oman sisäisen aurinkonsa paistamaan.

Noin, päästiinpäs tunnelmaan!

Marraskuu ja tietenkin vettä!

Marraskuussa kotona Entebbessä sadekausi on pahimmillaan. Täällä arvioitu keskimääräinen sademäärä marraskuulle on 113 millimetriä, eli melkoisen paljon. Sadepäiviä arviolta kuusitoista, eli suurinpiirtein joka toinen päivä. Vertasin huvikseni ja urheilukseni vastaavia lukemia Lahdessa, jossa sademäärä marraskuulle on 70 millimetriä ja sadepäiviä neljätoista.

Nokkelimmatpokkelimmat voivatkin jo päästää sisäiset analysaattorinsa valloilleen ja todeta, että samaa paskaa eri paketissa. Marraskuu on marraskuu vaikka voissa paistais. Niinpä. Mutta ei ihan sittenkään.

Koska on marraskuu, on sitä vettä tullut täälläkin niin kuin sadekaudella kuuluukin tulla. Yleiseen fiilikseen saattaa kuitenkin vaikuttaa, onko niitä lämpöasteita siellä ulkona kuusi vai kaksikymmentäkuusi. Pääasiallisesti sateet täällä ajoittuvat yöajalle tai aikaiseen aamuun. Aamulla kosteus nousee nurmikosta ja aurinko tervehtii banaanilehden takaa oranssinkeltaisena. Jos aamu onkin pilvinen, viimeistään puolilta päivin on kirkasta ja iltapäivän polttava aurinko kuivaa mutaantuneet tiet hämmentävällä tehokkuudella. Ilma on raikas. Akaasiapuut ovat puhjenneet oranssiin kukkaan, pihanurmikko kasvaa kiireemmällä kuin aiemmin. Viikatemiestä - tiedän nykyään nimenkin, David - siimaleikkureineen saa kutsua kylään siis harva se viikko. Banaanitertut kasvavat tuskastuttavalla ugandalaisella verkkaisuudella ja hedelmien kadotukseen epäeettisyytensä vuoksi tuomitut avokadot roikkuvat kymmenittäin riippukeinun vierellä ja yläpuolella. Vettä tulee kerralla usein huolella ja jos sadekuuro osuu päiväsaikaan, jopa Kampalan kadut ovat yhtäkkiä melkein autiot liikuskella. Ugandalaiset kun ovat sokerista. Ja aiheuttaa vesi oikeita ongelmiakin, kun hökkelilähiöiden viemärit eivät vedä ja kadut tulvivat. Kyläläiset istuvat päivät katoillaan, jonne veden raja ei ihan yllä.

Suoraan Suomen juhannuksesta tänne päiväntasaajan tietämille muutto vaati totuttelunsa, koska pimeä tulikin jo iltaseitsemältä eikä se juuri varoitellut. Aurinko putosi taivaan reunalle ja sen yli kuin pakotettuna. Parina ensimmäisenä iltana toki vihlaisi, kun kaverit grillailivat ilman vaatteita Suomen valoisassa kesäyössä, mutta harmitus laantui nopeasti. Valosaasteettomassa ympäristössä tähdet näkyivät omasta riippukeinusta katsellen kirkkaina ja elämä jatkoi kulkuaan naapuruston äänimaisemassa, vaikkei mitään kirkkaiden taivaankappaleiden lisäksi näkynytkään.

Suomalaisena sitä jotenkin varustautui pakonomaisesti siihen, että kesäaikaan kerätään riittävä määrä valoa, lämpöä ja palanutta ihoa, kun valo syksyn myötä vähenee ennen kuin loppuu kokonaan. Siksi on ollut hämmentävää huomata (vaikka teoriatasolla siitä toki tieto onkin ollut jossain tajunnan syövereissä), ettei se valo mennytkään mihinkään. Eikä lämpökään. Eivät puiden hedelmät, maissipuskat eivätkä visertävät pikkulinnut. Toisin sanoen tässä on joutunut itselleen hokemaan, että joka kerta kun aurinko paistaa, ei välttämättä tarvitse istua takapihalla nauttimassa valosta vain siksi, että sitä vielä on ennen kuin kaamos sen vie. Kun ei se vie. Herra Kaamos ei seurannutkaan tänne puolen palleroista. Vuoden jokaisena päivänä auringonnousun ja auringonlaskun välinen aika on kaksitoista tuntia ja joitain minuutteja päälle. Koska aurinko on tässä paistellut enemmän ja vähemmän, minäpä jossain vaiheessa ehdin auringon jo pehmittämässä aivokotelossani ajatella, että ihoni on tottunut jo aurinkoon eikä aurinkorasvaa varmaan enää tarvitse. Virhevirhevirhe, sanoisi entinen käsityön opettajani. Vähänkin pidempään ulkona päiväsaikaan, ja ravunvärinen lookki on taattu. Selässäni on muutenkin luomia kuin Kampalan pääbussiasemalla Hiaceja, joten tällaiselle melanoomamagneetille edellä mainittujen asioiden ymmärtäminen on jopa terveydellisestä aspektista kurkittuna ihan huomionarvoista. Eli viiskymppistä suojakerrointa vaan reilusti niskaan, Hakalan poika. Onneksi takapihalla kasvaa aloe veraa, joten olen sitä tässä rohtouskovaisuuspäissäni hinkkaillut palaneelle iholle.

Ja onhan niitä Hiaceja

Tuliaisia Suomesta ja syksyn uusia tuttavuuksia

Syksy on edennyt seesteisesti mutta kuitenkin vauhdilla. Rakas pikkuserkkuni matkaseuralaisineen kävi ensimmäisellä Afrikan reissullaan ilahduttamassa meitä paitsi seurallaan, myös Suomen tuliaisilla. Ruisleipää, hapankorppuja, tervapiruja ja hedelmäsalmiakkiautoja on mussutettu “elä kuin viimeistä karkkipäivää”-mentaliteetilla. Hetki sitten huitaisin viimeisen palan Pätkis Mini bites-pussista. Sainpa muutaman suomalaisen oluenkin lauantaiherkuksi. Yksi olisi vielä jäljellä. Mutta mikä kaikista mahtavinta; omistan jälleen kahvinkeittimen! Mutteripannu toivoakseni kestää paremmin kuin edelliset höttölasipressot. Kiitos lahjoittaneelle ja kuriireille, nostitte aamujeni nautintotasoani huomattavasti. Turha kai sitä on itselleen valehdella, että tee olisi jotenkin hyvä vaihtoehto kahville. Ihan höpöhöpölitkua, brittihössötystä kun paremmasta ei tiedetä tai ymmärretä. Niin kuin voileipä ja marmelaadi, vasemmanpuoleinen liikenne tai Father Christmas.

Entebben kierroksella

Karkkipäivä

Syksy on tuonut perinteisen pimeän sijaan eloon täällä paljon siistejä juttuja, kuten mukavan määrän uusia ihmisiä. Olemme tutustuneet samalla kadulla asustelevaan saksalaiseen pariskuntaan, Simoniin ja Jasminiin, käyneet heillä grillikemuissa (ilmaista ruokaa ja juomaa, onko saidalle suomalaiselle, joka tykkää sielunsa temppelistä vähän turvonneempana, mitään parempaa!?) ja koirien kanssa kasvitieteellisessä puutarhassa, sekä tulleet kutsutuiksi hollantilaisen Timin ja ugandalaisen Lucyn häihin toukokuussa Herran vuotta 2019. Edellä mainitulla kokoonpanolla, johon lisättynä Simonin ja Jasminin kanssa asuva Brend Hollannista, sveitsiläinen Cedric ja tyttöystävänsä jonka nimeä en muista, olemme tehneet tavaksi käydä joka maanantai elokuvissa. Länkkärijunnujen oma pikku leffakerho, onpa söpöä. Aaws. Sieltä joka maanantai sitten porukalla poistutaan vilustuneina ja tärykalvot riekaleina, kiitos liiankin hyvän ilmastoinnin ja ugandalaisen äänenvoimakkuustason.

Laura tutustui ratsastustalleilla kanadalaiseen Sylvieen, joka miehensä kanssa kuuluu Entebben purjehdusseuraan. Tällä kontaktilla kävimme kerran keskenämme kajakoimassa ja paria päivää myöhemmin pääsin toteuttamaan jo pitkään haaveilemaani, mutta saamattomuuttani viivästynyttä harrastuskokeilua - purjehdusta. Piti siis tuhansien järvien maasta, jossa vettä ja veneitä kuitenkin riittää, tulla tuhansien kilometrien päähän, Afrikan suurimmalle järvelle hilatakseen ylipainoisen tarakkansa purjeveneeseen. Saksalainen Karl oli meillä kapteenina ja seilailimme nelisen tuntia Victoria-järvellä alkeita opetellen. Aurinko tietenkin paistoi suoraan ylhäältä, joten nokkelimmat voivat päätellä niskani ihon värin tuon päivän jäljiltä, ja tekeekö kipeää, kyllä tekee. Iltayhdeksältä kevyiden aloe vera-övereiden jälkeen Hakalan torpassa kuorsattiin jo kilpaa. Tarkoituksena olisi käydä tulevaisuudessa hankkimassa lisää purjehduskokemusta sekä lähteä Sylvien miehen Timin mukaan narraamaan niilinahvenia. Kävimmmepä heidänkin ruokakaappeja tyhjentämässä pariinkin otteeseen jo tässä marraskuun loppupuolella. Hyviä pihvejä, kreikkalaista salaattia, suklaajäätelöä ja ruoan päälle pari hassua paukkua parasta rakia, jota olen koskaan maistanut.

Sitten on ollut uusia tuttavuuksia vähän erilaisessa perspektiivissä. Tässä syksyn edetessä on tullut useampia tilanteita, kun joku paikallinen jamppa on tullut hymyillen jutulle “Good morning Joonas, how are you?”. Joka kerta olen mennyt täyteen syväjäähän. Niin että not bad thanks mutta kukas hiivatti sinä sitten tavallaan olet. On käynyt ilmi, että jo ehkä joskus heinä-elokuussa olen jossain kyseisen tyypin tavannut ja esitellytkin itseni. Sällillä on käsittämätön nimimuisti, juuri muistin ollessa varmasti yksi kognitiivisista puutteistani. On kai hän sanonut oman nimensäkin, mutta en minä sitä muista ja kasvomuistikin myy ei-oota. Hämmentävää. Vastaavia tapauksia on siis useita. Nolostuttelevaa. Onneksi kestopalanut pärstäni antaa tällä hetkellä anteeksi pienen punastumisen. Isommankin kenties.

Mpanga Forest - metsäterapiaa

Kävimme Lauran kanssa päiväseltään retkeilemässä Mpanga forestissa, jossa marraskuun lopulla juostaisiin jonkinsortin Charity run, johon Laura oli ajatellut että voisimme osallistua. Otimme ensin lautan Entebben toiselle puolelle Buwayaan, josta mopokyyditse pari-kolmekymmentä kilometriä perille. Tästäkin mopoiluepisodista nautin kovasti, ugandalaisten pikkukylien ohi ajettaessa ja kauniita maisemia palmuineen, banaanipuineen ja suoalueineen tuijotellessa. Mpanga forest itsessään oli erittäin kaunis ja viihtyisä paikka, jossa oli helppo unohtaa kaikki muu ja keskittyä vain perhosten, lintujen ja puiden väleissä kiemurtelevien polkujen ihmettelemiseen. Metsäterapiaa parhaimmillaan, joku voisi sanoa. Puulajeja metsässä on muistaakseni viitisensataa, lintulajeja kolmisensataa ja perhoslajejakin lähes sataa eri sorttia. Värejä ei totisesti poluilta puuttunut, kun auringon osuessa kapealle heinikkoiselle polulle se valaisi ajoittain kymmeniä perhosia; sinisiä, oransseja, punaisia, vihreitä, keltaisia, mustia, valkoisia - valikoimaa riitti. Aloimme juuri päästä hyville perhosapajille, kun kamerani akku sanoi että se ois loppu nyt. Sain kovin itseinhoisia ajatuksia akun lataamatta jättämisestä. Kiukunpuuskieni ohella myös korkealla puissa hyppivät punahäntämarakatit pitivät huolta siitä, ettei liian hiljaista päässyt metsän siimeksessä tulemaan. Onneksi, luojan kiitos, sadekausi oli tehnyt metsäpoluista paikoin kovin mutaisia. Tämä nimittäin aiheutti sen, että myös vaimo alkoi olla sitä mieltä, että ehkei millekään metsäjuoksureissulle tarvitsisi sadekaudella tulla. Loistavaa. Olin täysin samaa mieltä. Ensinnäkään ei tällä kunnolla, ja toisekseen, miksi juosta verenmaku suussa kilpaa paikassa, jossa voi lonnia ugandalaisen hissukseen poluilla ja tuijotella apinoita, perhosia ja lintuja, joita ei joka paikassa näe. Kysynpähän vaan.

Karvajalkahobitti taikametsässä

Hakalan pojan perinteinen marraskuun puhelinlahjoitus

Olemme käyneet katsomassa Ugandan kaikki syksyn kotimaaottelut Namboolella Kampalassa. Kolmesta kotipelistä saldona Ugandalla komeat seitsemän pistettä. Kummankin kotimaani jalkapallomaajoukkueet ovat pelanneet harvinaisen menestyksekkään syksyn. Huuhkajat ovat voittaneet Nations league-lohkonsa ja Uganda Cranes oman lohkonsa African Cup of Nations-karsinnoissa, josta palkintona lunastaneet paikan ensi vuoden Kamerunin reissulle. Ja jonka hintana oli puhelimeni jollekin liukassormiselle. Nyt olen riemukseni istunut MTN-operaattorin palvelukeskuksen kovilla penkeillä ja kuunnellut vaimoni vanhasta puhelimesta äänikirjoja. Teemaan sopien Kyrön Ennen kaikki oli paremmin, Mielensäpahoittaja. Lukijana Kinnus-Heikki. Mahtavuutta! Paikalliset kanssakärvistelijät ovat saattaneet hieman ihmetellä punapärstäisen valkolaisukkelin huutonaurukohtauksia muuten niin hiljaisessa konttorissa.

Irstailevia Cranes-faneja

Pelievääksi muotisirkkoja

Täyttyy pikkuhiljaa...

Uganda - Kap Verde

Vaikuttaa siltä, että alan ilmeisesti muovata tuosta puhelukoneen menettämisestä ugandalaiselle katuvarkaalle jonkinlaista marraskuista perinnettä. Viimeksi se tapahtui Ugandan Kekkosen, Yoveri Musevenin vaalikulkuetta fiksusti puhelimella videoidessani, marraskuussa 2015. Tällä kertaa sen sijaan olimme juuri todistaneet, kun Uganda Cranes varmisti pääsynsä African Cup of Nations-lopputurnaukseen kaadettuaan Kap Verden Namboolella yksi-nolla. Siinä kollektivistisessa voitonhuumassa, osana valtavaa punamustakeltaista ihmismassaa valumassa Mandela National Stadiumin portteja kohti, tunnustelin vetoketjullista reisitaskuani ja huomasin, että kappas vaan, Samsungini oli ottanut ritolat. Joku kansallisylpeyttä huokuva Cranes-fani varmasti ajatteli, että kun perhettä ollaan niin kaikki jaetaan. Yhdessä eteenpäin, tuko pamoja. Juuri kun olin ehtinyt ottaa hyvän makrokuvan heinäsirkka-annoksestani ja ajatellut postata sen instaan. Ja videon siitä, kun Cranes-pelaajat heittelivät sankarivalmentajaansa Sebastien Desabrea ilmaan ja kiittivät kannattajiaan tuesta ja äänestä kotipeleissä karsintataipaleella. No, toivottavasti rakas hipaisukapula sai hyvän ja turvallisen uuden kodin.

Ei se puhelimen menettäminen ole maailman suurin murheenaihe, joskin varmuuskopiointi viesteistä ja kuvista olisi ollut fiksua tehdä. Amatööri! Pelin jälkeisenä aamuna tunsin omat ongelmani kuitenkin melko pieniksi Kampalasta kotiin päin mentäessä ja katsoen ikkunoista, kun joillain asuinalueilla vesi tulvi ojista kaduille - ja sitä oli paljon! Siinä minä pääasiassa omaa, karvaista tunnelinapaani ajatuksissani vaaliva egoistisika mökötän varastettua, itseäni älykkäämpää puhelintani, aamupalapöydän kuivia ja kurttuisia nakkeja ja katson, kun ihmiset istuvat peltikatoillaan kun viemäreistä tulvinut vesi on vallannut heidän talonsa. Elämä osaa joskus herätellä, edes hetkeksi.

Marraskuussa kaikki hyvin

Kohti vuoden viimeistä kuukautta paukataan paitsi vauhdilla, myös ihan mukavan leppoisissa meiningeissä. Neema on selkeästi ugandalaistunut, vähän lupsakoitunut. Lenkilläkin se saattaa kesken juoksun vetää itsensä tien viereiselle nurmialueelle sammakkoasentoon pitkäkseen ja ilmoittaa katseellaan kieli pitkällään hymyillen, että pole pole, ei ole kiire, minä hetken tässä nyt että älkääpä valkolaiset niin ressatko, voidaan tehdä lenkki loppuun myöhemminkin. Se on ilmeisesti ehdollistanut itsensä katselemalla malliesimerkkiä paikallisilta miehiltä, jotka milloin viettävät siestaansa rekan alla varjossa, milloin mopojen päällä tai milloin teiden välissä olevalla nurmikaistaleella puun alla nukkuen.

Marraskuun viimeinen auringonnousu

Pelottava vahtikoira

Naapuruston lempparikoira Samy on saanut tovi sitten kolme pentua, joista kaikki kolme on ehtinyt jo maallisen vaelluksensa lopettaakin. Viimeisimmän kävin keräämässä tänään tienlaidasta makaamasta. Ruhon kimpussa pyörivät kärpäset eivät olleet kanssani samaa mieltä. Julma maailma. Naapurin kioskinpitäjän poika Joshua on muuttanut pois ja naapurin koirat ovat aavistuksen verran enemmän heitteillejätetyn oloisia Joshuan lähdettyä. Vartija-Samin koira Chiwenga (nimetty zimbabwelaisen kenraali Constantin Chiwengan mukaan, tottakai) oli hetki sitten ihan vauvahauva, nyt se on kasvanut jo Neemasta ohi. Sieltä se pikkupalleroinen aina juoksee kotikatumme yläpäästä meille päin meidät nähdessään. Ihanaa? Kyllä, onhan hän hurmaava pikkuveijari, mutta tunnelmaa vähän latistaa Chiwengan rakas, eikä suinkaan kenraaliskoiralle sopiva harrastus tonkia kyläroskikselta vauvanvaippoja, repiä ne auki ja maiskutella menemään. Lenkin suorittaminen loppuun shortsit ja säärikarvat pienen ihmisen ripulikakassa ei kaikkien mielestä ole ehkä se liikuntafiilistä nostattava ihannetilanne, mutta mitäpä noista.

Luettujen kirjojen kasa alkaa olla jo melko kiitettävä, ja rinnalle olen riippumattoviihteeksi ottanut myös pari äänikirjaa. Hajotettuja jalkapalloja on jo sen verran monta, etten täältä enää uutta aio ostaa. Kentälle asti en edelleenkään ole kerjennyt. Mölkky odottaa heittäjäänsä vielä sisällä, mutta joulukuussa sille tulee varmasti käyttöä. Kävelykilometrejä on tullut jo ilmeisesti vähän turhankin paljon, kun niin hyvät täältä ostamat läpyttimeni alkavat jo vähitellen, pieniä kiviä pohjan läpi päästäen, hiiskua jalkapohjilleni että eläkkeelle pitäisi päästä. Odotellaanpa veronpalautuksia ja katsotaan sitten uudemman kerran.

Nyt, tätä kirjoittaessani vuoden 2018 kuukausista yksitoista kahdestatoista on naruja vaille paketissa. Neljä-viisi viimeistä yötä on jo mennyt ilman sadekuuroja. On normaalia kuumempi alkuilta, eikä taivaalla näy juuri pilviä. Marraskuun aurinko laskee päättäväisesti jonnekin reunan tuolle puolen. Sirkkojen siritys alkaa. Tonteilta kaduille passitetut koirat huutavat reviiritietoisina toisilleen. Hetken päästä pimeyteen tuovat valoa korkeammalle taivaalle hapuileva kuu yhä kirkkaammin loistavine tähtijoukkoineen, sekä tontin rajalla aina samassa kulmassa bileitään viettävät tulikärpäset. Yö on tulossa.

Ja joulukuu. Joulukuu, jonka aikana meille tulee lisää rakkaita vieraita Suomesta. Ainoastaan ensimmäinen ja viimeinen joulukuuta ovat päivät, jolloin Hakalan residenssi on lastattu kahdella ihmisasukilla ja yhdellä koiralla.

Ps. Jos olen onneni kukkuloilla uudesta kahvinkeittimestäni, olen myös hyvin innoissani eräästä toisesta, ruokaan liittyvästä investoinnistani. Nimittäin; olemme jonkin aikaa jo puhuneet joko uunin tai grillin hankkimisesta, koska tällä hetkellä meillä on keittiössä ainoastaan kaasuliesi eikä uunia ollenkaan. Ollessani naapurin Simonin grillikemuissa tykästyin heidän hiiligrilliinsä, jonka Simonin paikallinen esimies oli hänelle hitsaillut synttärilahjaksi, ja jota kyseisenä iltana juuri koeajettiin. Pistinpä siis juhlatunnelmissa tilaten itselleni samanlaisen! Pitäisi olla kuulema takapihaa koristamassa kuun alussa. Ja oikeastaan parasta sen olisikin olla pelipaikoilla viimeistään tulevana viikonloppuna. Grillintestaajat Jumalan armosta, kaksi kimpaletta kultaa, saapuvat Suomen Hyvinkäältä asti sunnuntaiaamuyöstä. Luvassa olisi vähän poikainreissua Afrikan helmessä. Sopivalla yhdistelmällä afrikkalaista luontoa, adrenaliinipiikkiä Niilillä sekä altaalla makoilua Victoria-järvellä. Reissumiesten vaimot, ottakaa ihan lunkisti siellä odotellessanne, kyllähän te tämän lahtelaisen hoivavietin tunnette. (Vähän ehkä roskaista naurua päälle.)

Pps. Järkyttävää jouluhössötystä ei näemmä pääse pakoon edes täällä. Ugandassa siitä vaan puuttuu vähäinenkin tyyli.

Father Christmas. On se tyhmännäkönen.

Ei jatkoon

Nää jampat painatti rehellisesti pummilla rullaluistimilla bussin perässä ylämäessä. Täällä siitä ei rangaista 80 euron tiketillä.