Safarilla Afrikan helmessä: Itäinen kierros, osa yksi.

Entebbestä on tullut minulle koti, johon olen ehtinyt kovasti kiintyä. Tutut kulmat, tutut kaupat, tutut naapurit, turvalliset kadut pimeän aikaan. Se saa välillä ajattelemaan, useinkin, että afrikkalainen kaupunkielämä voi itseasiassa olla aika miellyttävää. Viime päivät se on ollut poikkeuksellisen miellyttävää, kun olen saanut esitellä sitä sellaiselle tyypille, jonka kanssa reissaamiseen en todennäköisesti kyllästy ikinä. Ja sellaiselle tyypille, jonka kanssa ensimmäinen Afrikka-kulttuurishokki ja - ihastuminen on tullut jaettua kahdeksan vuotta sitten. Vaikka silloin oltiin Kenia-Tansania-akselilla, kyllähän tuo kadunvarsien muovituolipubeista paikallisen elämän tarkastelu vallan nostalgisia tunteita herättää.

Tämmönen orkesteri

Vaikka kaupungissa viihdynkin, ainahan tällä mantereella reissu ja maan muiden kolkkien kiertäminen kiinnostaa ja luo seesteisyyden keskelle ihan erilaista säpinää. Ugandassa niitä erilaisia kolkkia riittää, joten miksipäs ei!

Etenkin jos sen saa tehdä seurueessa, johon kuuluu kaksi ihmistä, joiden kanssa reissuja milloin missäkin on eniten tullut tehtyä sekä kolmaskin huipputyyppi, joka on saatu painostettua Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan ensimmäistä kertaa. Silloin se on safarin paikka. Piste.

Reissumme tekee itseasiassa Ugandan mittakaavassa suuren kierroksen aivan maan itä- ja pohjoisrajoilla käyden. Se on rakennettu siten, että ensimmäinen yö majoitutaan paremmin ja syödään hyvin matkan varrella Jinjan kaupungissa. Yltäkylläisyyden pallomeressä silmät kiinni kelluskelun jälkeen vietämme viisi yötä savannin kyljessä (ensin kaksi yötä Pian Upe Game Reservellä ja sitten kolme yötä Kidepon kansallispuistossa) budjettimajoituksella ja paikallisen keittiön murkinoilla. Jos tapahtuu ns. ugandalaiset, eikä ruokamahdollisuuksia olekaan, mukana on muutama purkki Jalostajan hernekeittoa ja kilon säkki linssejä. Sekä muutama lohtu-Snickers, jos Möksö tai Känkkäränkkä sattuu jossain hetkessä olkapäälle istahtamaan. Viimeiset pari yötä possuillaan reissupalkinnoksi vähän paremmin neljän ruokalajin illallisten ja uimamahdollisuuksien äärellä Fort Murchisonissa.

Turismi Ugandassa painottuu hyvin pitkälti ennemminkin etelä-länsi-, kuin pohjois-itäsektoreille. Vaikka viimeinen kohteemme Murchison Fallsin kansallispuisto onkin kävijämäärältään Ugandan kärkipuistoja, siitä idemmäs Kidepon kansallispuisto on turismin osalta paljon, paljon hiljaisempi, ja Pian Upessa turismista ei juuri kävijämäärien perusteella voida edes puhua. Paljon kertoo se, että vuosia safariautoja Ugandassa ajanut kuljettajamme Henry ei ole koskaan Pian Upessa käynyt.

Myös itselleni kurkistus itäiseen Ugandaan on tietynlainen pioneerireissu; Pian Upe ja myöskin Kidepo ovat kumpikin paikkoja, jonne Hakalan pojan jalka ei ole vielä eksynyt.

Vaan nytpä eksyy.

Niilin alkulähde ja Gandhin tuhkat

Yöllä on satanut. Ei niin rajusti kuin viitenä edellisenä yönä - en ole edes herännyt tällä kertaa. Sen verran kuitenkin, että se on merkinnyt tummanharmaan vesileimansa takapihan betonipolulle. Aamu on kuitenkin jo kirkas ja aurinkoinen.

Kuskimme Henry nelivetosafaripakuineen tulee hakemaan puoli kymmeneltä aamulla, joten rauhallisten aamukahvien jälkeen on aika liikkua kohti Jinjaa ja Niilin alkulähdettä.

Ensimmäinen ajopätkä on helppo, kolmisen tuntia, jonka jälkeen jo kohteessa. Pehmeä aloitus, lämmitellään. Matkan varrelle ei pääkaupunki Kampalan lisäksi juuri muuta mieleenpainuvaa mahdu kuin Mukonon skeittiparkki ja koko matkan jatkuneen kyläjonon katkaiseva Mabiran metsä.

Jinjaan perehdytään jalkaisin, käydään vetämässä mättölounaat naamaan suomalaisomisteisessa Delissä ja pällistellään intialaisten rakennuttamaa, matalaa, raikkaan erilaista kaupunkia. Jinjan Iltapäivän aurinko tuntuu kuumemmalta kuin Entebbessä, joten pari tuntia Source of the Smile Guesthousen altaalla tuntuvat miltei pakollisilta. Paikan omistaja, islantilainen Ellert, tarjoaa kierroksen kylmiä virvokkeita Iltapäivän kuumuuden voittamiseksi. Smilen vieraanvaraisuus on yksi niistä tekijöistä, miksi tämä on ehkäpä lempimajoituspaikkani koko Ugandassa.

Illalla Jinjan kantakuppilassani The Bourbonissa, joka makaa aivan Niilin rannassa, kuuntelen sammakoiden kurnutusta, tuijotan dopamiiniövereissäni laskevaa aurinkoa, punertavaa taivasta ja virtaavaa jokea puuveneineen, enkä voi syyttää muuan herra Mahatma Gandhia siitä että halusi osan tuhkastaan siroteltavaksi juuri tänne.

Reissuseurue kuskeineen

Enkä voi syyttää itseäni siitä, että olen salaa jo kohtalaisen innoissani seuraavasta reissupäivästä.

Ympäri mennään, perille tullaan

Islantilaisomisteisen Smilen aamupala on taattua laatua - jotain muuta kuin niin monen paikallisen guesthousen muna haluamallasi tavalla, ällöimelä paahtoleipä ja yksi banaani sekä termarillinen Nescafea veteen tai pahimmassa tapauksessa maitoon keitettynä. Aamutankkaus suoritetaan poikkeuksellisella hartaudella, koska muutamaan päivään ei aamupalapöydästä tule löytymään muroja, pekonia, moniviljaleipää tai kunnon kahvia. Lopetellessamme paikalle pelmahtaa joukko muita eurooppalaisia, suoraan lentokentältä ja väsyneinä. Meidän päivä sen sijaan on vasta alussa.

Ajomatka Jinjasta Pian Upeen ottaa oman aikansa, pikkaisen venähtäen. No, oikeastaan aika reilusti venähtäen. Sekä kuski että me olemme kuvitelleet puiston portin olevan aivan muualla kuin missä se todellisuudessa on. Uusavuton luotto Google Mapsiin rankaisee. Kun olisimme voineet painaa Mbalen kaupungista reilussa tunnissa perille majapaikkaamme, kierrämme Mbalesta ensin kaksi tuntia puiston länsipuolelle todetaksemme, että siellä ei suinkaan ole porttia suojelualueelle, vaan Ugandan armeijan ampumaharjoitusleiri, jonka lävitse meillä ei tietysti ole pääsyä puistoon. Reippaina ja hilpeinä kierrämme puiston rajoja pohjoisen kautta itään kolmen tunnin lenkin. Yhteensä nelisen tuntia huti. Vaan tuleepa nähtyä Pian Upen vuoret ainakin joka kulmasta!

Ensimmäinen Ugandassa näkemäni juna! 

Harmitusta ja tuskaa lisää eräs toinenkin matkatekninen seikka. Olemme aiemmin huomanneet, että kartassa reittimme varrella on kaupunki nimeltä Pallisa. Kirkkaana mielessä olivat jo ajatukset instapostauksesta otsikolla "Ai misä mää oon?", hekoheko, ja jokainen voi kuvitella sen pettymyksen määrän, kun kuskimme valitseekin toisen tien kohteeseen. Auto täynnä hiljaisia huokauksia ja tuskan parahteluita.

Kun Iltapäivän aurinko on liukunut jo hyvän pätkää alas pitkin taivaan kantta, pääsemme perille. Pitkän ajomatkan aiheuttama uupumuksen ja kiukun sekainen olotila unohtuu nopeasti ja vaihtuu iltasafariin, turisteista tyhjään savanniin Hiacen renkaiden alla, Kadam-vuoren seinille hapuileviin illan viimeisiin auringonsäteisiin, illalliseen ja kylmiin oluisiin (joiden mahdollisuuteen emme olleet uskoneet) nuotiotulen äärellä, kirkkaaseen tähtitaivaaseen ja hyvämieliseen raukeuteen.

Nuotiolla päivää pakettiin

Upea Pian Upe; huilupuuorkesteri ja jumalaiset auringonnousut 

Pian Upe ei kanna vielä kansallispuiston nimeä, mutta prosessi tittelin saamiseksi on jo käynnissä. Puistoluvat sekä safariajot alueella ovat toistaiseksi hieman halvemmat kuin itse kansallispuistoissa. Alueen eläimistö ei varsinaisesti loista runsaudellaan, mutta tarjoaa rauhaa arvostavalle safarituristille nähtäväksi jonkinlaisen kirjon muun muassa erilaisia antilooppeja sekä pahkasikoja. Mikä tekee Pian Upesta eläinten suhteen ainutlaatuisen ugandalaisella mittapuulla, on sieltä löytyvä populaatio isohevosantilooppeja, joita ei kansallispuistoissa Ugandassa ole. Myös maassa muuten harvassa olevat strutsit ja kissaeläimistä gepardit ovat eläinten puolesta ehdoton syy Pian Upen visiitille. Turistien vähäisyys näkyy paitsi ihanana rauhallisuutena, myös eläinten säikkynä varovaisuutena sekä teiden hoitamattomuutena ja niiden olemattomuutena - koko suojelualueella on ainoastaan kolme game drive-tietä ajettavaksi. Nämäkin kolme ovat melko höykkyistä traktoribaanaa, mikä takaa automaattisen keskivartalotreenin ja auton safarikatolta maisemia nautiskelevalle niin ikään ilmaisen persehieronnan.

Ei hassummat maisemat kylmälle Niilille

Hetken tauko pakarahieronnasta, uskalsi ottaa kuvan 

Lisää teitä ollaan kuitenkin suunnittelemassa ja rakentamassa. Sen lisäksi eläinpopulaatiot ovat kasvussa. Sanovat, että kansallispuiston titteli on jo valtiolla ohjelmassa ja nimityksen pitäisi tapahtua kahden-kolmen vuoden kuluttua.

Sen minkä Pian Upe toistaiseksi häviää monelle puistolle eläintarjottimensa puolesta, se ehdottomasti ottaa takaisin maisemillaan. Niitä suunnitelleella on ilmeisesti unohtunut järki ja suhteellisuus ihan kokonaan projektista, jonka tulosta voisi ihmetellä loputtomiin kyllästymättä. Laakealla savannilla kasvaa paljon huiluakasioita (vuorilta puhaltava tuuli aiheuttaa puissa vihellystä muistuttavan äänen) ja sitä ympäröi miltei joka puolelta niin jylhät vuoret, että itse savanni tuntuu turvalliselta luonnon kehdolta. Kehdolta, johon tuuli puhaltaa poikkeuksellisen väkevästi. Päivisin tuntuu kuin joku puhaltaisi kasvoille kuumailmapuhaltimella, jonne on eksynyt hyppynen karkeaa hiekkapölyä - kuumaan ja kuivaan ilmastoon kaivattavaa viileää tuulta ei täällä ole tarjolla. Öisin lämpötilaltaan armollisempi tuuli hakkaa puun oksia majoitusmökkimme seiniin ja heittelee nuotiopaikan muovituoleja aivan miten lystää. Aamuksi puuska rauhoittuu, ja ymmärrän kyllä miksi se mykistyy.

Huiluakasia

Ratsu

Majoitumme mökeissä pienellä mäellä, joka tarjoaa aamuaurinkoa rakastaville täydellisen spotin. Ja ne auringonnousut vuorten takaa ovat sellaiset, ettei termi postikorttimaisema varsinaisesti tee niille oikeutta.

Meidän majoitus juuri ennen ensisäteitä

Olemme Pian Upessa kaksi yötä. Molemmat päivät alkavat vuorten takaa nousevalla auringolla ja ulos katetulla aamiaisella (chapatia ja muna sekä pikakahvia) - joko majoituspaikan pihalla kalliolla alas savannille ja vastapäisen vuoren rinteitä katsellen tai vaihtoehtoisesti kesken aamuajoa jossain päin Pian Upen savannia kahvit esille ja hörppimään. Päivällä tehdään safariajoa, tähyillään säikkyjä eläimiä, todetaan pieruhuumorin jos jonkin olevan toimiva ajasta tai paikasta riippumatta, nautitaan savannista, kiivetään kukkulalle katsomaan luolamaalauksia ja maisemia kuin Leijonakuninkaasta sekä kärvistellään savannin kuumuudessa, Äiti Maan oman pikku kuumailmahiekkapuhaltimen tähtäimessä.

Safaripäivän kruununa juuri illan hämärtyessä on etäisyyden päästä nähty gepardi, joka haaveilee vesiantilooppi-illallisesta, jonka se näkee häämöttävän vain joidenkin kymmenien metrien päässä. Yritämme lähteä kävelemään pedon suuntaan, mutta sen antiloopinhimo kasvaa liian suureksi eikä se malta odottaa meitä seuraksi. Hämärässä otetuista valokuvista ei juuri tolkkua ota, joten tämä kohtaaminen jääköön lukijalle uskon asiaksi. Niin tai näin, reissun kissaneitsyys viheltää mennessään jo ensimmäisessä safarikohteessa. Tämän lisäksi olen melko varma, että iltapäiväkävelyllä majoituksemme kalliolla näin puskasta pakoon ryntäävän afrikkalaisen villikissan. Sydän jätti taas jokusen lyönnin väliin säikähdyksen seurauksena.

Illat päättyvät kutakuinkin identtiseen, riisistä, kaalista ja kanasta koostuvaan illalliseen nuotiopaikalla, liekkien ja kirkkaan tähtitaivaan valaistuksessa. Majoituspaikkamme managerin Faustinon nauru raikaa palavan puun ja humisevan tuulen seassa.

Faustino tarinoi

Hakalan poika uupuu päivän kuumuudesta niin kovin, että taju on kankaalla varmasti alle kymmenen sekuntia sänkyyn rojahtamisesta. Uneksinta voi alkaa. Uneksinta paikasta, johon koko Ugandasta olen eniten odottanut pääseväni.

Kidepon kansallispuistosta.

Kaikki mitä valo koskettaa