Safarilla Afrikan helmessä: Itäinen kierros, osa kaksi.

Takapajuinen Karamoja

Aamulla tuuli jää soittamaan Pian Upen huiluakasioita, kun nelivetohiace kiitää ensin uudehkoa asfalttibaanaa vanhat kumit kuumina Morotoon asti, jossa bensatankin jälkeen palataan vanhalle kunnon soratielle. Kylät vilisevät tien laidoilla, välillä ajetaan tasangolla, sitten laaksojen rinteillä. Jokusen talon seiniin on maalattu teksti: ‘Merry Christmas, Happy new year’. Siis ihan maalilla. This is Africa, kyllähän se silti vähän huvittaa.

Kun ajetaan ylempänä, alas katsoessaan voi nähdä neliökilometritolkulla kuivaa savannia, horisontissa kaikenmallisia vuoria ja kukkuloita. Kaktusten prosentuaalinen määrä puustossa kasvaa, samoin tyräkkien. Koillis-Ugandassa eletään kuivan kauden viime hetkiä, ja kuivuneita joen uomia osuu matkan varrelle useita. Täällä sadekausia on vuodessa yksi, pitkä ja rankka. Kotona Entebbessä niitä on kaksi lyhyempää pätkää.

Mitä lähemmäs Kidepon kansallispuistoa päästään, sitä näkyvämmäksi tulee alueella vallitseva Karamoja-kulttuuri; ihmiset painavat joko heimovaatteissaan tai ilman niitä, miehillä on päässään kyseiselle heimolle ominaisia hattuja, autenttisia afrikkalaisia paimentolaiskyliä pyöreine savimajoineen ja villipedoilta suojaavine aitoineen alkaa näkyä joka puolella. Uganda on kovaa vauhtia paitsi kaupungistumassa, myös monella tapaa länsimaistumassa. Sen tähden kontrasti on kova, kun keskiluokkaistuvan kosketusnäyttöyhteiskunnan nurkka-alueilta löytyy porukkaa tien varresta munasillaan paimentamassa karjaa, sen sijaan, että tälle ajalle ominaisesti pyörittäisiin ostarilla napsimassa itsestään kännykkäselfieitä, yhteensä kahdeksantoista kappaletta ja postattaisiin ne kaikki Facebookiin. Ei. Autenttinen ja eristäytynyt meininki tuo väistämättä mieleen Maasai-heimon Tansaniassa ja Keniassa, joskaan turismi ei ole vielä löytänyt tänne asti ja tehnyt heimolaisuudesta yhtä suurta matkailuvetonaulaa. Isoimpienkaan kyläkeskusten kadunvarret eivät pursuile värikkäitä mainoksia, mobiilioperaattorikojuja tai supermarketteja.

Kuivan alueen hedelmät loistavat poissaolollaan, ruokabanaaneja ei näy yhdenkään mopokuskin tarakalla - ei toki näy juuri mopojakaan, ja vihanneskojun ainoa myytävä tuote näyttää olevan tomaatti. Yhtäkkiä huomaan olevani kiitollinen Entebben vehreydestä passioneineen, mangoineen, banaaneineen ja avokadoineen. Yhtäkkiä huomaan haaveilevani vesi kielellä ruoasta. Yllättävää.

Kaabongin heimoväkeä

Janoista Hiacea juotetaan dieseltankilla, joka ei toimi automaattipistoolilla, vaan käsiveivillä. Tuttua ja turvallista fiilistä sivistyksen ulkopuolella herättävät rolex-katuruokakojut, ja viimeisestä kaupungista ennen Kidepoa nappaammekin sellaisesta lounasta; chapatiin kiinnipaistettu munaomeletti ja vähän pilkottua tomaattia ja sipulia sekaan - avot! Kojun edessä seistessämme keräämme katseita, jollaisiin ei ole Entebbessä tarvinnut tottua. Valkoinen turisti Kaabongin keskustan rolex-kojulla ei selvästi ole jokapäiväinen näky. Moni heimolaisvaatteisiin pukeutunut tulee puhumaan jotain, joka ei ole lugandaa, ei englantia liioin. Yritän kertoa swahiliksi, etten ymmärrä, mitä kukaan ei tietenkään ymmärrä.

Tankilla

Tankinvartija

Vuoret, jotka kätkevät taakseen Kenian kasvavat horisontissa, kuin myös huiput Etelä-Sudanin puolella. Loppumatkasta pusikot tien laidalla tihenevät, harvojen akasioiden seuraksi liittyy paljon muutakin puustoa. Heimolaiskylät joko harvenevat tai todennäköisemmin katoavat jonnekin pöpelikön suojiin. Kun ketään ei näy missään, uskallan painua puskapissalle. Valitsemastani pusikosta loikkiva jänis on aiheuttaa ujopissan lisäksi sydänkohtauksen.

Ensimmäinen vastaantuleva villieläin vielä reilusti puiston porttien ulkopuolella on pahkasika perheineen, häntä ylöspäin sojottavana antennina heinikossa viilettäen. Sitten antilooppeja; oribeja ja Jackson’s hartebeesteja, joiden jälkeen ensimmäinen koskaan Ugandassa näkemäni seepralauma muutaman kymmenen metrin päässä. Toisella puolella tietä hieman kauempana hengailee elefantti poikineen. Eläinmäärät ovat aivan eri sfääreissä edellisen reissukohteen kanssa - eikä olla vielä edes itse alueella! Alkaa innostuttaa, ja niin innostuttaa ihmetyksestä hihkuvaa takapenkin tyttöäkin, joka näkee afrikannorsun ensimmäistä kertaa. Sitten: UWA:n portit Kidepo Valley National Parkiin. Portilla vanhempi miesvartija laskee puistomaksuseteleitä tarkkaan ja harkiten, matematiikan päässälaskutunneista voi olla aikaa, jos sellaisia on ollut. Pian toinen vartija nostaa puomia ja portit Kidepoon aukeavat.

Mantereen kaunein puisto - eikä syyttä

Kidepo Valley National Park on ollut meidän Ugandan bucketlistillämme oikeastaan siitä asti, kun olemme tänne muuttaneet ja maan kansallispuistoihin etätutustuneet. Kidepoa verrattaessa Ugandan suurimpiin safaripuistoihin turistimäärät ovat pysyneet huomattavan pieninä. Se tuntuu käsittämättömältä siihen nähden, kuinka paljon puistoa on webissä hehkutettu. Moni täkäläinen matkailualan ihminen on sitä mieltä, että juuri Kidepo on Ugandan turismin tulevaisuudelle tärkeä palanen ja lähitulevaisuuden safarikohde. Tälle näkemykselle sain vahvistusta myös Pian Upen puistonvartijoilta. Siksipä on siistiä olla täällä nyt, vielä kun buffalolaumat ovat suurempia kuin turistiporukat.

Myös Kidepoa ympäröivät vuoret. Maisema aukeaa Hiacen safarikatolta töllöteltäväksi kun saavumme viimeisen mäen päälle ja alamme laskea kohti Kidepon laaksoa. Laakson pohjalla makaa ikoninen afrikkalainen, letkeä ja seesteinen savanni. Keltaista heinälakeutta värittävät erilaiset akasiapuut ja tasamaan keskeltä nousevat kallioröykkiöt ja kukkulat. Laaksoa hunnuttaa kevyt utu, joka ei varsinaisesti peitä savannia, mutta tekee taustalla häämöttävistä vuorista hämyisiä ja tavoittamattomia.

Puisto osoittautuu heti sellaiseksi, jolle ymmärrän auringossa palaneen naamani alta punastuneeni. Narus-laaksossa se on postikorttien Afrikan kuivaa savannia, suuria laumoja buffaloja ja antilooppeja, seeproja upeassa laskevan auringon lämpimässä valossa, ikonisia sateenvarjon mallisia puita, joiden varjoissa möllöttävät paviaanit ja pahkasiat. Naarasleijona venyttelemässä Leijonakalliolla kuin suoraan Leijonakuninkaasta, uroksen repiessä kobiantiloopin sisälmyksiä irti puskan suojassa. Ja silti puiston toisessa laaksossa se on palmuja kuivuneen Kidepo-joen uoman varrella ja pala trooppista metsää. Mikä vuorten väliin kätketystä savanniparatiisista tekee erittäin mieluisan vierailla, on turistien vähyys. Kolmen safaripäivän aikana meillä tulee vastaan auto silloin, toinen tällöin. Oikeastaan vain silloin, kun leijonat paistattelevat ilta-auringossa ja ovat kavunneet alas kallioiltaan, alkavat puistovartijoiden monotoninokiat laulaa ja paikalle sattuu useampi kuin yksi auto.

Joen pohjalla

Jos Pian Upen auringonnousut olivat aivan toiselta planeetalta, Kidepossa laskevan auringon aika on oma suosikkini. Eläinlaumat liikkuvat jo kuumuuden ollessa ohitse, kylpevät mutalammikoissaan ja illan keltaisissa sävyissä. Kun oranssinkeltaisen, suuren pallon näkee laskevan kevyen usvan keskellä niin selkeästi silmillä, katsoa sen lipuvan vuoren silhuetin taakse, sitä ei unohda varmaan koskaan.

Kuten ei varmaan unohda UWA:n majoitusalueen öistä äänimaisemaakaan. Alueella pyörii päivät pitkät apinoita, shakaaleja, pahkasikoja ja puhveleita, mutta viimeisen yön ääni ei ole yhdenkään heistä. Sen sijaan jossain alueella mourii nälkäinen leijona, kuningas itse - eikä yön pimeydessä ja hiljaisuudessa tunnu siltä, että se olisi kovinkaan kaukana mökkimme ulkoseinästä! Melkoista korvamakiaa. Tekee mieli herättää kanssareissaajatkin, mutta aamupalapöydässä - tai oikeastaan jo matkalla sinne - selviää, että kaikki muutkin ovat olleet hereillä.

Kidepossa on päivisin laittoman kuuma. Jaamme safariajot niin, että säntäämme heti savannille kun aurinko alkaa nousta (majoituksemme on puiston sisällä, joten safarireiteille pääsy aamupalapöydästä ei vie montaa minuuttia) ja kun päiväntasaajan kuumuus saa eläimet viettämään siestaansa, seuraamme esimerkkiä. Aamuajon jälkeinen lounas (perunaa tai riisiä ja vihanneksia tai kanaa) majoituksen paikallisravintolassa, parin tunnin hellelepo omassa mökissä, mölkkypelit majoitusalueella, iltapäivävirvokkeet vielä muovituoleissa helteessä kärvistellen, minkä jälkeen illan game drivelle.

Välimölkyt

Ehdimme kolmen päivän aikana tutustua hyvin Kidepon eläin- ja maisematarjontaan, ja voin ymmärtää, miksi CNN on valinnut viime vuonna puiston Afrikan kauneimmaksi puistoksi. Laaksossa leijuva utu, suuret eläinlaumat, klassiset savannin puut auringonlaskua vasten ja mahdollisuus nähdä urosleijona karjumassa kalliolta kuin elokuvassa tekee paikasta jotenkin epätodellisen.

Ruohonjuuritason safaria

Teemme yhteensä neljä safariajoa Kidepossa, minkä lisäksi pari-kolme tuntia kestävän kävelysafarin villiyden keskellä. Bush walk on meille kaikille ensimmäinen koskaan, ja antaa erilaista perspektiiviä kansallispuiston tarjontaan, kun maastoon ja maisemaan ei tutustuta autosta ja tieltä käsin, vaan siellä tallustellaan seassa itse. Eläimet pysyvät loitolla, mutta seeproja, pahkasikoja ja antilooppeja näkyy kävellessäkin. Näiden lisäksi Denis-opas kertoilee erilaisten eläinten jalanjäljistä, elefantin kuorimista puista ja Kidepon puulajeista, joita Denis on itse saanut yli satakaksikymmentä lajia kirjattua, mutta joita kuulema on puistossa lähemmäs kaksisataa. Power-merkkiset ugandalaiset lenkkarini ovat muuten olleet yllättävän hyvät kävelykengät, mutta pohjat ovat akaasiapuun piikeille liian pehmeät ja jalkapohjia pistelee ajoittain varsin herättelevästi.

Satumme kävelysafarin päätteeksi juuri sopivasti leijonakalliolle, jossa paviaanilauma hätistelee äiti- ja poikaleijonaa huudoillaan. Poikaleijona muistuttaa kasvoiltaan niin paljon Sam-yövartijamme koiraa Chiwengaa, että voisi helposti mennä tämän kaksoisveljestä.

Ihanat lihavat elefantit

Viimeisen aamuajon käytämme niin, että ajamme ulos Narus-laaksosta, jossa siis pääasiallisesti Kidepon eläimistö elää ja oleskelee. Sen sijaan ajamme Kidepo-joen uomalle ja sen yli kohti Etelä-Sudanin rajaa - haluamme käydä rajan tuolla puolen. Tämä puoli kansallispuistosta on huomattavan paljon kuivempi kuin se, jossa olemme tähänastiset game drivemme tehneet, lukuunottamatta joenvarsia ja sen lähiympäristöä palmuineen ja vehreine metsäkaistaleineen.

Reissu pohjoisnaapurin puolelle tarjoaa pari tilannetta, jossa allekirjoittaneelta meinaa mennä housuunpaskomisen puolelle. Ensimmäisen tarjoavat puiston hiljaisemmalla puolella rauhaa rakastavat ja turisteista ärsyyntyvät elefantit, joista yksi suurempi uros lähtee juoksemaan Hiacen perään surmankiilto silmissään. Vaikka olemmekin pysähtyneinä, kuskilla onneksi reaktiokyky pelittää eikä kolmonen mene myöskään ykkösen sijasta silmään. Norsu jää meuhkaamaan pölypilveen. Hyvä niin. Lihavat eivät aina ole leppoisia.

Toisen sydänhalvauksenpuolikkaan aikaan saavat etelä-sudanilaiset salametsästäjät, jotka säikäyttävät Hakalan äidin pojan pahanpäiväisesti. Etenkään, kun Hakalan äidin poika ei itse heitä näe, vaan safarikatolla tähystelevät tytöt huutavat, että joku juoksee kohti aseen kanssa. Koita siinä sitten. Pulssin tasaannuttua saan kuitenkin ymmärtää, että kyseiset herrasmiehet ovatkin ilmeisesti juosseet tykkeineen juuri päinvastaiseen suuntaan, eli meitä karkuun. Kiinnijäämisen pelossa, kai. Päiväuni tulee kämpillä moisen rasitteen jälkeen yllättävän helposti.

Etelä-Sudan. 

Koetamme onneamme maailman kauneimman kissaeläimen eli leopardin kanssa Kidepon illassa, mutta rouva Fortuna ei tällä kertaa ole meille suopea. Sen sijaan käymme katsomassa Afrikan kauneimman puiston maisemia Idi Aminin vuonna 1971 rakennuttamalta, sittemmin maantasalle poltetulta ja nyt kunnostuksen alla olevalta Katurum Lodgelta ja sen terasseilta, joiden kalustuksen tyylitajuttomuus hakee kyllä ehdottomasti vertaistaan. Näkymät ovat satavarmasti puiston parhaat. Ehkä osittain siksi nuo betonista tehdyt, hirsipuuta mukailevat sohvat ja tuolit kouraisevatkin niin syvältä. Ugandalainen tyyli osaa joskus naurattaa. Tuo myötähäpeän ja huvituksen kombinaatio unohtuu pian utuverhon takaa laskevan auringon ihastelemiseen.

Herra Idi Amin ymmärsi näköalojen päälle 

Kidepon puistosta jää sellainen kutkutus, että sinne ehdottomasti pitää päästä joskus uudestaan. Juuri viimeisenä yönä jossain majoitusalueella mouriva leijona lisää tuota adrenaliinin ja kuolemanpelon sekaista kutkutusta entisestään.

Kohti ihmisten ilmoja 

Illalla tuuletamme kollektivistisesti, kun tiedämme syövämme seuraavana päivänä jotain muutakin kuin riisiä, chapatia ja vihanneksia. Itseasiassa olen jo vesi kielellä haaveillen katsonut matkalta ravintolan, josta pitäisi saada vallan pizzaa! Rajansa länkkärin pakkoaskeesillakin.

Kun olemme viettäneet viimeiset viisi yötä melko kuivissa ja karuissa, joskin sanoinkuvaamattoman kauniissa maisemissa, tuntuu hyvältä ajatella että huomenna saa vuorien ja laaksojen sijaan katsella auringossa kimaltelevaa Niilin virtaa. Ja kieltämättä se Fort Murchisonissa odottava uima-allas houkuttaa sekin.

Kidepon auringonnousu